1.9.2010

Palveluista pitää keskustella

Tosiasiat kannattaa aina tunnustaa ja perustaa niihin päätöksenteko. Politiikassa tämä on usein erityisen vaikeaa, koska puolueiden perinteiset linjaukset eivät välttämättä sovi tosiasioihin. Kuntien määrää ja kunnallisten palveluiden tulevaisuutta koskeva keskustelu on minusta malliesimerkki tästä.

Lukija saattaa ajatella, että kepulainen siinä puolustaa pienten maalaiskuntien –ja siis oman vallan – säilyttämistä maailman tappiin saakka. Jos suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voitaisiin pelastaa nykymuotoisena vähentämällä kuntien määrä sataan, ilmoitan tässä julkisesti, että minulle sopii. Mutta sovitaanko niin, että mikäli tämä malli ei toimi ilman, että samalla palvelurakenteita muutetaan, jätetään leikkaamista kannattavat puolueet vaille puoluetukea vaikka seuraavaksi eduskuntakaudeksi.

Minä asun vauraassa Espoossa. Kuntalaisen kannalta Suomessa ei kovin paljon parempaa paikkaa voi olla, jos tarkastellaan kaupunkien tuloja. Mutta velkaa täälläkin otetaan. Miten tilanne voisi olla helpompi niissä kunnissa, joiden tulopohja on aivan kuin eri maailmasta verrattuna Espooseen tai pääkaupunkiseudun kuntiin. Näin siitä huolimatta, että kunnallisverotuksessa toimii verotulojen tasaus, jossa järjestelmässä Espoo on monena vuonna maksanut verotulon tasausta enemmän kuin on saanut valtionosuuksia.  Kuntien yhdistäminenkö tässä ongelman ratkaisee? Minun mielestäni se on leikittelyä äärimmäisen vakavalla asialla. Ilman syvällistä julkisten palveluiden järjestämistä ja tuottamista luotaavaa keskustelua edessämme on leikkausten ja supistusten tie.

Mutta toinenkin vaihtoehto olisi olemassa. Kannatan julkista ja laajaa palveluiden järjestämisvastuuta. Tämä tarkoittaa sitä, että veroista maksetaan ja laatu päätetään yhdessä. Mutta palveluiden tuottamisessa pitää ottaa kaikki mahdollisuudet ja vielä kekseliäisyys käyttöön. Palveluseteli on yski käyttökelpoinen mahdollisuus. Mutta palveluseteli pitää järjestää niin, että asiakas todella valitsee ja antaa näin mahdollisuuden markkinoiden synnylle. Palveluseteli voidaan tiukalla sääntelyllä järjestää myös niin, ettei siitä käytännössä ole mitään hyötyä. Niin kauan kun maata johtaa keskusta-oikeistolainen hallitus, tämä asia kannattaisi viedä kunnialliseen loppuun. Vaalien jälkeen voivat puhaltaa sellaiset poliittiset tuulet, että laiva ajetaan mieluummin pohjaan kuin käännetään sen kurssia.

 

23.08.2010

SDP:n vaalilupaukset

SDP on antanut ensimmäiset vaalilupaukset. Urpilainen lupaa SDP:n nostavan työllisyysrahoja sekä pääomatuloveroa ja pitävän työeläkkeet ennallaan, jos puolue onnistuu nostamaan itsensä seuraavaan hallitukseen. Voi olla, että ollaan vielä hiukan etuajassa, mutta periaatteessa on aivan oikein, että puolueet vaalien lähestyessä täsmentävät tavoitteitaan. Sittenpähän kansalaisilla on mistä valita.

Mutta mitä vaihtoehtoja SDP nyt esittää. Lähdetään liikkeelle positiivisimmasta. Verotuksesta pitää puhua ja niin varmaan tulee tapahtumaankin asiantuntijaryhmän saatua työnsä valmiiksi. Urpilainen on siinä aivan aikeassa, että painopiste verotuksessa on koko ajan siirtynyt progressiivisesta tuloverosta arvonlisäveroon ja erilaisiin haitta ja harmiveroihin. Näin toteutuu politiikan uusi linjaus, jossa painopistettä halutaan siirtää kulutuksen verottamiseen. Ja mitä suurempi on hiilijalanjälki, sitä rankempi on vero. Tämä on siis yleislinja. Perusteluna on kansainvälinen verokilpailu ja halu vaikuttaa verotuksella kansalaisten kulutustottumuksiin. Tälle linjalle ei liene realistista vaihtoehtoa.

Samalla on jäänyt vähemmälle keskustelulle verotuksen oikeudenmuikaisuusperiaate. Haitasta ja kulutuksesta maksavat kaikki käytön mukaan, mutta yhtä paljon riippumatta maksajan tuloista ja varallisuudesta. Kieltämättä tämä tarkoittaa melkoista painopisteen muuttamista niin, että pienituloisten elämä vaikeutuu, koska kulutusmahdollisuudet -miten kamala ilmaisu- vähenevät. Pääomatulen raskaampi verotus on perusteltua oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, mutta niin kerätty rahamäärä on niin pieni, ettei sillä ole valtion kannalta kovin suurta merkitystä. Olisi reilua myöntää poliittisessa ajattelutavassa tapahtunut muutos ja myöntää myös sen epäkohdat. Paine auttaa heikoimmassa asemassa olevia tulonsiirtojen kautta lisääntyy. Mutta SDP on perinteisesti ollut tulonsiirroille nihkeä. Rahat on käytetty mieluummin kunnallisten palveluiden rakentamiseen. Sillä tavalla saadaan työpaikkoja julkiselle sektorille ja sillä tavalla saadaan uusia ihmisiä julkisten alojen työmarkkinajärjestöihin ja tietenkin vaaliuurnille. Ei tämä sen kummempaa logiikkaa ole.

Vaatimus työllisyysrahojen lisäämisestä on mielenkiintoinen systeemin kannalta. Sehän tarkoittaa sitä, että verotetaan kansalaisia ja yrityksiä entistä rankemiin ja siiten näillä verotetuilla rahoilla sijoitetaan työttämiä virkamiesvetoisesti luotuihin työpaikkoihin. Tätä on joskus ilkeämielisesti kutsuttu tempputyöllistämiseksi ja voi olla, että ilkeämielinen lause onkin, muuta ei epätosi. Kyllä ainoa järkevä tapa parantaa työllisyyttä on luoda markkinavetoisesti aitoja työpaikkoja yrityksiin. Mutta se on mahdollista vain niin, että yrittäminen kannattaa. SDP on aina ollut suuryritysten puolue. Pienen ja keskisuuren yrittäjäelämän murheita ei ole haluttu kuunnella, eikä kuunnella nytkään. Siellä kuitenkin olisi mahdollisuuksia luoda uusia työpaikkoja, mutta nykyisessä markkinatilanteessa se edellyttäisi kokonaan uuden kulttuurin löytämistä työntekijöiden ja työnantajien kesken. Paikallinen sopinen työajoista ja palkoista on osa tätä kulttuuria, mutta pitäisi tehdä paljon muutakin. Pitäsi ensimmäisenä antaa kuolinisku vanhalle marksilaiselle näkemykselle pääoman ja työn syvästä ristiriidasta. Myönnän kyllä, että globaalilla tasolla puhe on oikeutettua, mutta suomalisissa yrityksissä pitäisi nähdä, että kaikki ollaan samassa veneessä ja viivan samalla puolella. Pienyrittäjän etu ei ole kurjisttuva työläinen eikä työläisen etu kilpailukykynsä menettänyt yritys. Uutta kulttuuria tällä saralla SDP ei ole ollut innoka luomaan. Se olisi kuitenkin toivottavaa, koska puolue käyttää työelämän moninaisissa rakenteissa merkittävää valtaa.

Lupaus eläkeikien pitämisestä ennallaan on silkkaa populismia. Tälläkin alalla olisi löydettävissä joustavia ja kannustavia vaihtoehtoja, jotka pitäisivät kansalaiset työssä kiinni entistä pitempään. Mutta siihen tarvitaan järjestelmien joustamista ja moninaista yhteensovittamista. Saattaapa olla niin, että SDP vartioi tässäkin merkittävää valtaa ja sen säilyttämista. Se ei lupaa kovin nopeaa ajattelutavan muuttumista.

 

17.08.2010

Maailman paras maa

Arvostetun amerikkalaislehden tutkimus imartelee suomalaisia. Maamme rankattiin jälleen kerran parhaaksi. Kärjessä ovat myös muut pohjoismaat, eli nyt jos koskaan olisi politiikassa rehellisen analyysin paikka. Sitä pitää harrastaa silloinkin ja erityisesti silloin, kun saadaan hyvää palautetta. Muutoin päättäjät sokeutuvat ylpeydestä ja menettävät herkkyyden tajuta realiteetteja. 

On hyvä huomata, että menestyksen takana ei ensisijaisesti ole rikkaus. Tietty yhteiskunnallisen vaurauden taso tietenkin tarvitaan, mutta enemmän tarvitaan viisautta rahan käytössä. Ajatukset yhteisistä julkisista palveluista, jotka maksetaan veroista ja ajatus tulonsiirroista, joilla tasataan tuloeroja, ovat osoittautuneet viisaiksi. Taustalla vaanii kylläkin koko ajan vaara unohtaa työnteon ja yrittämisen merkitys. Jos ei ole jaettavaa, sitä ei sitten ole. Ja edellytykset pärjätä kansainvälisessä kilpailussa kiristyvät koko ajan. Jos haluamme pärjätä kisassa, on tehtävä enemmän, tehokkaammin ja paremmin.

Onko tässä esitetty kaksi yhteiskunnallista todellisuutta, jotka ovat törmäyskurssilla. Sekin mahdollisuus on olemassa. Ja Leo Straniuksen kirjoitus päivän Hesarissa (Talouskasvun tavoittelu on sokeaa politiikkaa) avaa hienosti juuri hyvinvoinnin käsitettä. Olisi paljon helpompi ajatella päätöksentekoa, jos tunnustaisimme, että tyytyväisyyden tai onnellisuuden lisäämiseksi ei tarvita talouskasvua. Mutta nykyisen kaltaisten hyvinvointipalveluiden ylläpito väestön ikääntyessä ja kipailun kiristyessä on vakava haaste.

Kokonaan on tarkastelematta suomalaisuuden henkinen rakenne. 80 % kansasta on luterilaisia. Sekin tarkoittaa jotain. Esimerkiksi sivistyksen ja yhteisvastuun ja kohtuullisuuden periaatteilla ja arvoilla on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Samoin luottamuksella. Suomalainen periaate: sanasta miestä ja sarvesta härkää on yksi koko hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimmistä kivijaloista. Kävin viikko sitten autoliikkeessä. Katsoin autoa ja vierelle tuli myyjä. Hän avasi auton oven, antoi avaimet ja käski käydä koeajamassa. Yhtään paperia ei täytetty eikä valokuvaa otettu. Mutta tuntui hyvältä. Kyse oli luottamuksesta. Ilman sitä Suomi ei olisi maailman paras maa....

30.07.2010

Puhutteleva juttu työssäkäyvistä köyhistä

Iltapäivälehdessä oli juttu, jossa monen esomerkin avulla kerrottiin työssäkäyvien köyhien elämäntilanteesta. Palkka on niin pieni, että välttämättömien menojen jälkeen elämiseen jää 200 euroa kuukaudessa tai vähemmän. Sillä summalla ei sisäfilettä syödä. Osa köyhyydestä johtuu huonosta työtilanteesta. Ei löydy muita kuin pätkätöitä, ja nekin ovat usein osa-aikaisia. Moni on vielä siinä kiipelissä, jossa päivittäisen selviytymisen takia on turvauduttava sosiaaliviranomaisten apuun. Järjestelmä on tarpeellinen ja pitää nälän loitolla, mutta toisaalta myös niin mutkikas, että kukaan ei sitä enää kokonaisuutena hallitse. Kurjaksi tilanne menee silloin, kun lisätulon hankkiminen muuttuu järjettömäksi, koska vastaava summa vähennetään tuista.

Toisaalta on selvä, että näin pitääkin olla. Mutta toisaalta ymmärrän niiden ahdinkoa, joilla käytännössä ei ole mahdollisuuksia kasvattaa tulojaan merkittävällä tavalla tekemällä lisätöitä. Sitä ei mahdollista perhetilanne tai puuttuva ammattikoulutus. Työssä käyvien elämäntilanne asettaa poliitikoille melkoisen haasteen. Vasemmalla ja nykyisin myös oikealla korostetaan yhteiskunnan palveluiden merkitystä ja välttämättömyyttä. Hyviä ne ovatkin, mutta ei pidä unohtaa mitalin toista puolta, tulonsiirtoja. Ne ovat oleellinen osa hyvinvointiyhteiskuntaa ja helpottavat niiden ihmisten elämää, jotka eivät voi tulojaan työnteolla lisätä.

Omassa lähipiirissä on eniten köyhiä lapsiperheitä. Siis sellaisia, joissa vähintään toinen puolisoista on töissä, mutta tulot jäävät silti niin pieniksi, että ilman kirpputoreja ja kovaa penninvenyttämistä arjesta ei selvitä. Kaikista rankin on tilanne silloin, kun perheessä on kouluikäisiä lapsia. Koululaisten maailma on kova ja vaativa. Jos elintaso oleellisesti poikkeaa keskimääräisestä, erilaiset kiusaamisen ja häpeän tilanteet ovat tuttuja. Tiedämme kaikki, että lähivuosina sekä valtion että kuntien budjettialijäämät on pakko leikata pois. Leikkaaminen tarkoittaa menojen karsimista eli kansalaisten kannalta palveluiden ja tulonsiirtojen karsimista. On kohtuutonta ja jopa vaarallista, mikäli yhteiskunnan heikoimmat joutuvat maksumiehiksi.

Vaikka onkin vaikea sanoa, missä olisi turhia palveluita tai muutoin yimäärääistä rahaa, perusturvan varassa ja samassa tulotasossa eläviä ei saa päätöksenteossa unohtaa. ...

 

15.06.2010

Puoluekokous oli uusi alku

Lahden puoluekokous oli hieno tilaisuus ja kokemus. On vaikea selittää kenellekään, jolla ei ole asiasta kokemusta, mitä kansanliike tarkoittaa. Lahdessa kansa, keskustaväki, laittoi pisteen paikalleen ja päätti aloittaa alusta. Kapteeniksi valittiin Mari Kiviniemi. Marin voitto Pekkarisesta oli selvä, mutta ei täysin ylivoimainen. Mauri piti hienon puheen Marille ja kokousväelle vaalin jälkeen ja kasvoi ainakin minun silmissäni vielä päätä pidemmäksi. Puoluekokous antoi ainakin minulle uutta toivoa, koska paiseet puhkaistiin julkisesti ja selvästi.

Minusta asia pitää tulkita niin, että vaalirahoitussotkut epämääräisten liikemiesten kanssa kaikkine poliittisine lupauksineen sai selkeän tuomion. Korhosen häviö selvin numeroin Laaniselle osoitti, että myös moraalisilla perusteilla voi menettää luottamuksen, vaikka mitään juridisia tuomioita ei annettaisikaan. Puoluetyöstä lähtee happi, elleivät reilun pelin säännöt pysy kirkkaina ja tarkkarajaisina. Mitä positiivista keskustalla nyt voisi olla edessä? Uuden puheenjohtajan johdolla keskustalla on mahdollisuus saada lisää kaadereita ja laittaa keskeisissä tehtävissä olevia poliitikoita kiertoon. Ei sen takia, että joku olisi epäonnistunut tai tehnyt hommansa jotenkin huonosti. Kierto vain tuo uutta virtaa ja sitä tarvitaan. Kokoomus on hyvä esimerkki onnistumisesta tällä alalla.

Nyt on tuhannen taalan paikka puhua auki aluepolitiikka. Huomasin puolueväen siirtävän piippuhyllylle kaikki sellaiset poliitikot, jotka korostivat aluepolitiikkaa vanhentuneiden perusteiden pohjalta. Olen edelleen alueellisen tasa-arvon kannattaja niiltä osin kun puhutaan palveluiden saatavuudesta ja tarjoamisesta kaikille suomalaisille. Mutta investointien näkökulmasta on pakko ottaa menestyksen strategiat huomioon. Tympeä vastakkainasettelu pääkaupunkiseudun ja maaseudun välillä hämärtää kokonaiskuvan syntymistä tämän päivän tosiasioista. Niihin kuuluvat globalisaation rakenteet ja ikääntyminen sekä kilpailun koveneminen kaikilla aloilla. Näistä asioista Suomella ei ole mahdollisuutta neuvotella. Ne ovat edessämme juuri niin karuina ja kovina kuin ne ovat, halusimmepa niin tai emme. Mutta samalla ne voidaan nähdä mahdollisuuksina. Me voimme pärjätä ja selvitä hyvin, jos olemme ahkeria ja tunnustamme tosiasiat.

Nyt keskustalla on mahdollisuus profiloitua poliittisen keskustan puolueeksi. Se tarkoittaa pragmaattista asennetta politiikkaan varsinkin silloin, kun tarkastellaan markkinoita ja julkista sektoria. Minun mielestäni Matti Vanhaselle on reilusti annettava tunnustusta tämän asenteen noudattamisesta. Pragmaattisuus tarkoittaa sitä, että keskustan ei tarvitse ideologisista syistä supistaa eikä paisuttaa julkista sektoria eikä markkinoita. Asia kerrallaan päätetään, millainen menettely ja toimintatapa on viisas ja toimiva.  Ja vielä lopuksi uusi tilanne voisi avata näkökulmaa poliittiseen yhteistyöhön. Poliittiseen keskustaan tuntuu olevan tungosta. Demarit ilmoittivat edustavansa keskusta-vasemmistoa ja Katainen on alusta alkaen sanonut edustavansa keskusta-oikeistoa.  Molemmissa puolueissa on paljon hyvin keskustalaisesti ajattelevia poliitikkoja. Mutta minä kyllä pidän rakenteisiin kasattua sosialidemokratiaa kehityksen jarruna, jopa menestyksen uhkatekijänä Kun sanon näin, tarkoitan joka sanalla sitä mitä sanon. En siis arvostele sosiaalisuutta tai hyvinvointiyhteiskuntaa, vaan sosialidemokratiaa siinä muodossa, joka holhoaa ja ohjaa kansalaisia kohtuuttomasti, ulkoistaa kansalaisvastuun viranomaisille, pitää julkisista rakenteista kiinni niissäkin tilanteissa, joissa läsnä on lähinnä jäykkyyttä ja tehottomuutta ja vetää pitkän miinuksen markkinatalouden eteen myös asioissa, joissa markkinat ovat osoittaneet dynaamisuutensa ja voimansa. Olen siis sinivihreän yhteistyön kannalla. Arvomaailman liberalisoitumista pidän suurena uhkana keskustalle. Niissä asioissa toivoisin uudelta puoluejohdolta malttia ja viisautta. Kannattaa muistaa, että arvomaailman perusteita voidaan aina keskustella, mutta niissä ei tehdä kompromisseja. Lahden puoluekokous itsessään osoittaa tämän seikan merkityksen. ...

11.06.2010

Kohti puoluekokousta

Kohti puoluekokousta Pääsen yllättäen puoluekokoukseen ja vielä virallisena edustajana. Saan osallistua suureen kansanjuhlaan, ehkä tällä hetkellä Suomen tärkeimpään yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Ilmassa on intressejä, vaikuttamista, pelaamista, perusteluita ja tunnetta. Politiikkaa parhaimmillaan.

Mutta olen hiukan ristiriitaisella mielellä. En ole oikein ihastunut ajatuksesta liittää kielteinen vaalirahakeskustelu etelän median toimiin. Kyllä kuitenkin on tunnustettava, että vaalirahan hakeminen epämääräisiltä liikemiehiltä, sen kytkeminen kaavoitusasioihin ja vaalirahan jakaminen puolueen sisällä, oli selvä poliittinen ja moraalinen virhe. Kuka kaiken ideoi ja kuka oli lopulta vastuussa, ei ole minun tiedossani. En ajattele niin, että Korhonen ja vain Korhonen on syynä kaikkeen. Kyllä kyse on kollektiivisesta hurmoksesta, jossa harkinta petti. Asia pitää tunnistaa, tunnustaa ja siitä pitää viisastua. Rahavetoisella politiikalla ilman selvää periaatteellista suuntaa ja ohjelmaa, ei ole tulevaisuutta. Ei siinäkään tapauksessa, että vasemmistopuolueet ovat median suojasäässä saaneet niin valtoimenaan vuosikymmenet tehdä.

Toinen minua askarruttava asia on aluepolitiikka. En ollut Hesarin järjestämässä paneelissa mukana. Käsilläni on vain lehtitietoja, mutta sitäkin huolestuttavampia. Minusta aluepolitiikalle on annettava suuri arvo kansakunnan tasapuolisesta kehittämisestä ja rakentamisesta. Mutta asiat muuttuvat. Globalisaatio on tehnyt kansainvälisestä kilpailusta julmaa. Jos Suomesta tulee halpatuotteiden bulkkimaa, se merkitsee rajua elintason laskua. Se ei siis ole Suomen vaihtoehto.

Toimiva vaihtoehto on korkea osaaminen. On tunnustettava paradoksi: Kaikkien voimavarojen keskittäminen yhteen paikkaan, vaikkapa pääkaupunkiseudulle, ei takaa korkeaa laatua ja osaamista. Mutta yhtä varmaa on, että pienen maan voimavarojen hajottaminen ei sitä myöskään tee. Sama periaate tulee soveltaa vaikkapa liikenneinvestointeihin. Tervetuloa kehätielle aamuruuhkaan tai iltaruuhkaan. Kirkastuu melko nopeasti, miten liikennemäärärahoja pitäisi jakaa. Kyllä ne pitää valtaosin jakaa sinne, missä on kovin paine. Se argumentti, että näin vaikutettaan muuttoliikkeeseen, ei mielestäni pidä enää paikkaansa. Pekkarisen ja Väyrysen asenteilla ei saavuteta mitään muuta kuin turhaa kärjistämistä ja näennäistä omien joukkojen kalastelua. Se vain ruokkii median puheita kuusikymppisistä miehistä, jotka tekevät puolueessa päätökset.

Mitä vikaa tuossa hokemassa on. Vika on siinä, että mielikuva tyhmistä maalaismiehistä, jotka eivät oikein asioita ymmärrä, on surkea etelän median luoma ja keskustapoliitikkojen ylläpitämä kuva. Minä tunnen noita talonpoikaisjärkisiä miehiä ja naisia ja väitän, että heillä ei ole mitään hävettävää vaikkapa keskiverto pääkaupunkilaisen edessä. Jos kaikki naisliikkeen kotkotukset eivät mene pureksimatta perille noiden ihmisten mielissä, siitä pitää olla vain ylpeä.

Aluepolitiikan taustalla on väestökysymys, joka yhdessä globalisaation kanssa muuttaa yhteiskuntapolitiikan edellytyksiä merkittävästi. Valtion investointien vaikuttavuuden analyysissä on vain otettava huomioon tämä todellisuus. Jos syntyvyys on niin matala, että tulevaisuutta ei ole, sitä ei sitten ole. Peruspalveluissa myös syrjäisten seutujen asukkaiden tarpeet on otettava huomioon. Siitä ei saa paineenkaan edessä tinkiä. Valitaan siis Mari ja Timo johtoon. Heillä on parhaat edellytykset putsata pöytä ja nostaa asiat uudella tavalla politiikan akendalle....

28.05.2010

Järki voittaa päivähoidossakin

Olin iloisesti yllättynyt lukiessani Hesarista alkuviikolla uutisen Espoon ja Vantaan kaupunkien päivähoitojärjestelyistä. Molemmissa kaupungeissa maksetaan perheille kotihoidon tukea, mikäli perheessä on alle kolme -vuotiaita lapsia ja perheen kaikki lapset hoidetaan kotona. Kotihoidontuen kustannukset kaupungille ovat noin 2300 euroa vuodessa. Päivähoidosta vastaavat kulut ovat noin 10000 euroa.

Kaupunkien linjaus tarkoittaa sitä, että paine lisätä päivähoitopaikkoja on vähentynyt, vanhemmat voivat aidosti -paremmin kun aikaisemmin- valita ja veronmaksajat säästävät. Kyse on suuresta periaatteellisesta muutoksesta. Oli olunperin äärimmäisen surullista, että päivähoito ideologisoitiin jolloin kaikki järkiargumentit tipahtivat keskusteluista pois. Jos yritti esittää sellaista vaihtoehtoa, jossa perheet aidosti voisivat valita elämäntilanteensa mukaan heille parhaiten sopivan hoitomuodon, sai välittömästi sovinistin maineen ja oli pakottamassa naisia nyrkin ja hellan väliin. Tästä on siis päästy irti ja se on paljon.

Moni virastofeministi on niellyt suuren määrän kiukkua, ennen kun tähän on päästy. Mutta hyvä näin. Ja kuka on hävinnyt? Ei kukaan. Perheille on luotu paremmat edellytykset valita. Mutta ei tämä asia vielä kohdallaan ole. Olen lujasti tasaraha -mallin kannalla, joka malli vasta toisi oikeutta ja kohtuutta tälle alalle. Oliasi korkea aika Suomessakin viedä päätöksentekoa ja palvelurakennetta holhouksesta siihen suuntaan, jossa asiakkaat, kansalaiset, saavat aidosti valita eri vaihtoehdoista. Valinta ei kuulu viranomaisille. ...

19.05.2010

Ripistä ja pedofiliasta

Nyt jokainen itseään kunnioittava poliitikko kirjoittaa blogin rippisalaisuudesta ja pedofiliasta. Mikäpäs siinä. Asioihin saa ottaa kantaa ja on vaikeaa nopeasti keksiä mitään inhottavampaa kuin pedofilia. Jos asioiden esillä pitäminen, rangaistusten kiristäminen ja pelkästään kiinnijäämisen riskiä lisäävä ilmapiiri vähentävät lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, niin hyvä on.

Mutta se rippisalaisuuden murtaminen. Luin taannoin katolisen kirkon piirissä tehdyn tutkimuksen, jossa toimittaja oli käynyt kymmenissä rippituoleissa tunnustamassa saman synnin. Tulos oli kiusallinen kirkolle, koska valtaisa suurin osa rippi-isistä oli antanut katumuksenharjoittajille saman ohjeen, eli katsoa asia ripillä kuitatuksi ja pitää loppu salassa. Tutkimus herätti melkoisen keskustelun ja paljasti yhden mätäpaiseen katolisuuden pohjalle rakentuvista kulttuureista.

Suomalaiset poliitikot eivät kuitenkaan oikein tunnu muistavan, että luterilaisessa maailmassa ei ainakaan kirkon opista käsin tarkasteltuna toimita samalla tavalla. Luterilaisen käsityksen mukaan ripillä ja sen aitoon olemukseen liittyvällä parannuksella annetaan syntejä anteeksi, ei rikoksia. Luterilaisen kirkon ei tarvitse tässä kilpailla arvovallasta ja järjestyksestä maallisten viranomaisten edessä, koska maalliset viranomaiset edustavat hekin Jumalan omaa hallintaa tai vallankäyttöä. Kun viranomaiset hoitavat virkaansa lakien mukaan ja oikeudenmukaisesti, he ovat Jumalan palvelijoita.  Pedofilian kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että asiasta on säädetty rikoslaissa rangaistuksia, ja myös luterilainen kirkko haluaa asian olevan niin. Jos tämä periaate ei ole kirkon työntekijöille tai herätysliikkeille selvä, silloin on syytä korjata ymmärrystä. Joka tapauksessa mielikuva kirkon halusta pitää suojissaan lymyilemässä kaikenlaisia pervertikkoja tuomiota karttamassa, ei pidä paikkaansa.

Mutta sitten asiaan liittyy toinen puoli. Olen pappina virkani puolesta ollut monia kertoja ripin vastaanottajana. En ole tavannut kertaakaan sellaista parannuksentekijää, joka ei olisi ollut tosissaan ja vakavissaan. Olen myös keskustellut pedofiilien kanssa, jotka ovat halunneet ilmoittautua poliisille - ja ovat myös niin tehneet - ja ovat halunneet myös uhriensa kanssa sopia, mitä sovittavissa on. Mutta ongelma on siinä, että tämän prosessin päättymistä em. tavalla ei voi kukaan taata. Ihminen osaa olla myös pahuuden ja sen korjaamisen suhteen äärimmäisen kekseliäs ja juonikas. Jos joku kamppailee verovilpin kanssa ja kerää voimia käydäkseen verottajan luona asioitaan selvittämässä, pieni viive tunnustamisen ja selvittämisen välillä ei liene katastrofi. Mutta pedofiilin tai pyromaanin kohdalla niin voi olla uhrin tai vahingon kärsijän näkökulmasta.

Mutta jo nykyinen laki edellyttää rippi-isän toimivan niin, että rikos ei jatku tai toistu. Miten tämä käytännössä voidaan hoitaa niin, että ripittäytyjän henkilö ei paljastu, voi olla joskus vaikeaa. Joka tapauksessa rikos ei saa enää jatkua entisten eikä uusien uhrien osalta. Minun on kovin vaikea kuvitella, millainen on ihminen, joka katuu tekemäänsä syntiä ja toisille tuottamaansa pahaa, mutta ei halua estää pahan jatkumista. Tai kyllä minä tiedän millainen sellainen ihminen on. Hän on sairas ja tarvitsee apua. Sellaisiakin keskellämme on, vaikka se tuntuu inhottavalta. Kyse on kuitenkin niin äärimmäisestä marginaaliryhmästä, hanketta rippisalaisuuden murtamiseen lailla täytyy pitää täydellisenä liioitteluna tämän asian osalta. Eikä se edes auttaisi mitään, koska sitten em. asioita ei tunnustettaisi edes ripissä. Asialla on siis sekin puoli, että täydellisen luottamuksen instituution olemassaolo voi olla monelle nurkkaan joutuneelle ihmiselle juuri se apu, jonka avulla jaksaa asioitaan myös viranomaisten edessä selvittää. Inhottavan rikollisuuden elättämisestä ripin alla kirkon povella ei kuitenkaan voi olla kysymys. Jos joissakin yhteisöissä on toimittu tai toimitaan toisin, silloin on toimittu väärin. ...

01.01.2010

Tuontiautojen verotus käsittämätöntä

Muistan eduskunta-ajalta monta palaveria, jossa asiantuntijat lausuivat yleviä ajatuksia suomalaisesta julkisesta hallinnosta. Monista puutteista huolimatta sitä oli kuulemma pidettävä tehokkaana, rationaalisena, vapaana korruptiosta jne. Tämä käsitys on saanut minun mielessäni vakavan kolauksen tuontiautojen verotukseen liittyvien uutisten takia.

Suomi joutuu palauttamaan väärin perustein perittyjä arvonlisäveroja noin 70000:lle kansalaiselle, jotka ovat tuoneet käytetyn auton ulkomailta. Todellinen lukumäärä olisi vielä paljon suurempi, jos korvausmenettely sovellettaisiin kaikkiin niihin veropäätöksiin, joita suomalaiset viranomaiset ovat tehneet vastoin EU:n säännöksiä. EU lainsäädäntö on Suomea sitovaa, mutta meillä neuvostomalliin toimiva virkamiesestablisment ei korvaansa lotkauta näille tosiasioille. Vastenmielistä.

Laitoin vuonna 2003 nimeni edustaja Hannu Hoskosen selvityspyyntöön koskien kuuluisaa Natura-alueiden määrittelyä. Hoskonen ei saanut haluamiaan asiakirjoja, vaikka hänellä kansanedustajana oli siihen lain mukainen oikeus. Virkamiehet jarruttivat oikean tiedon saantia kaikilla mahdollisilla tavoilla. En ollut mukana Hoskosen jatkovalituksessa, koska luotin perustuslakivaliokunnan saamaan selvitykseen asiasta. Nyt en enää luota. Vanha sanonta: “Luottamus on hyvä asia, mutta kontrolli on parempi”, on noussut uuteen merkitykseen minun mielessäni. Erityisesti se koskee sitä kontrollia, jota kansalaisyhteiskunnan on osoitettava julkista hallintoa kohtaan.  Suomi on edelleen hyvä maa, mutta paljon meillä on epäkohtia korjattavana. ...

26.02.2010

Koulutuspolitiikassa arvioinnin aika

Opetusministeriö suunnittelee yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakukäytännön uudistamista. Asia ei tietenkään ole uusi, mutta nyt sitä viedään määrätietoisesti eteenpäin. Tarkoituksena on ilmeisesti järjestää vain yksi haku samalla kertaa sekä ammattikorkeakouluihin että yliopistoihin. Ja valinta tehdään paperien perusteella.

Ylioppilastutkinto on tietenkin muuttunut niin, että lukiolainen voi halutessaan keskittyä mieleisiinsä aineisiin ja pyrkiä sen mukaisesti jatko-opintoihin. Yliopistojen kohdalla oltaisiin kuitenkin palaamassa vanhaan käytäntöön, jolloin opiskelija ei pyri enää pääainetta lukemaan, vaan vain tiedekuntaan. Pääaine valitaan sitten tiedekunnassa. Malli on sama, jolla minä aikanani pääsin valtiotieteelliseen opiskelemaan. Ja minun mielestäni se on ainoa oikea.

En koskaan lämmennyt tutkinnonuudistuksen ajatuksille. Ymmärrän toki sen, että pääsykokeiden järjestämisessä on yliopistoille valtava työ. Mutta jättäisin kuintenkin pääsykokeet hyödylliseksi sivu-uomaksi. Meitä on monia, joiden ylioopilaskirjoitukset eivät sattuneesta syystä menneet aivan putkeen. Mutta pääsykokeiden kautta päästiin opiskelemaan ja hyvin on mennyt. Kokeet voitaisiin järjestää samalla tavalla kuin ylioppilaskirjoitukset. Se tarkoittaisi sitä, että kaikki historiaa opiskelemmaan pyrkivät vastaisivat yksiin ja samoihin kysymyksiin. Samoin kaikki tuotantotaloutta opiskelemaan pyrkivät jne. Vaivaa olisi, mutta järjestelmä tarjoaisi väylän myöhäisheränneille. Muutoin olen sitä mileltä, että osaaminen, eli laadukas ja tehokas koulutusjärjestelmä on pienen kansakunnan paras valtti globaalissa markkinataloudessa. Eikä vain äärimmilleen pingotettu tehokoulutus, vaan aito sivistys. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta lepää viimekädessä sivistyksen varassa....

25.01.2010

Loanheitto ei auta -ei myöskään hiljaisuus

Uutisten mukaan Suomen Keskustassa harrastetaan loanheittoa. Tieto voi pitää paikkansa, mutta ei ole oikeasti mikään uutinen. Ilmiöhän on politiikassa varsin tuttu, niin kuin on muuallakin työelämässä. Joskus enemmän joskus vähemmän. Mutta asia on aina yhtä ikävä. Katekismuskin opettaa, että pitäisi selittää lähimmäiseen liittyvät asia parhain päin.Yleensä loanheittoa lienee pidettävä ihmiselle myötäsyntyisenä vikana. Tämän päivän politiikassa se on myös vallankäyttöä. Ja onhan meillä esikuvat ajamassa vielä lisäkierroksia tähän ihmisten muutenkin osaamaan paheeseen. Tarkoita vaikkapa iltapäivälehdistöä.

Melkoinen osa yksittäisiin ihmisiin liittyvistä jutuista on pelkkää pahan puhumista, tirkistelyä, puolitotuuksia ja huonoon huutoon saattamista. Ja kenenkään ei tarvitse vastata mistään. Keskustan kohdalla loanheitto lisää mielikuvaa puolueen sisäisistä klikeistä. Niitä kyllä on kaikissa puolueissa ja tulee olemaan, koska poliittiseen toimintaan kuuluva kilpailu ykkösketjun paikoista synnyttää aina “kovan pelin”.

Mutta onko keskusta pelissä nyt kyse jostain poikkeavasta? Sellaisesta, joka pitäisi huomata puoluejohtoa myöten, ja jolle pitäisi tehdä jotain. Minusta tällainen on tilanne. Politiikassa on tapana sanoa neuvona puoluetovereille ja miksei muillekin: Jos tilanne menee niin hankalaksi, että mitkään keinot eivät auta, kokeile rehellisyyttä.  Minne on kadonnut vanha, viisas ja hyvältä tuntuva kunniallisuuden käsite. Se ei tarkoita synnittömyyttä eikä virheettömyyttä. Se ei tarkoita myöskään erehtymättömyyttä eikä tylsää ikuista oikeassa olemista. Se viittaa terveelliseen nöyryyteen. Jos vastuullisessa virassa tai vastuullisessa julkisessa tehtävässä oleva henkilö omilla päätöksillään tai toimillaan on mukana sellaisissa hankkeissa, jotka eivät kestä päivänvaloa tai muutoin ovat yleisen moraalikäsityksen vastaisia, siitä pitäisi tehdä aina omat johtopäätökset. Henkilöiden pitäisi tehdä ne itse. Politiikan mieltäminen likaiseksi peliksi menettäisi näin vähitellen elinvoimansa. Kansalaiset tuntisivat, että ei siellä mitä tahansa voi tehdä ja pysyä silti vallassa.

  En halua osoittaa ketään sormella, mutta viimeisen seitsemän vuoden aikana, jonka ajan olen itse politiikkaa melko tiiviisti seurannut, puolueessa on tullut ilmi useampia tapahtumasarjoja, joiden yhteydessä kaikki eivät toimi reilun pelin periaatteiden mukaisesti. On syntynyt poliittinen “harmaa talous”, joka puolestaan on synnyttänyt katkeruutta ja rämettänyt mahdollisuudet yhteispeliin, jota ilman mikään puolue ei voi selvitä. Tiedän toki, että rajanveto harmaan ja terveen politiikan tekemisen välille ei ole aina helppoa. politiikkaan kuuluu aina vastakkainasettelu vallanpitäjän suhteen, tarve etsimällä etsiä epäkohtia, vähätellä vakavia asioita ja paisutella vähäpätöisiä. Mutta on vain koko ajan yritettävä, vaikka koskaan ei täydellisyyttä saavutettaisikaan.

Lopuksi minun on myönnettävä, että politiikkaan liittyvä rehellisyyden vaatimus yllätti minut alkuvaiheessa. En ollut kirkossa sellaiseen tottunut. Asioista puhuttiin suoraan ja niihin piti ottaa avoimesti kantaa. Aina saattoi sanoa, ettei ole heti valmis vastaamaan, mutta vilpistä kiinni jääminen tarkoitti toimintamahdollisuuksien loppumista.  Sekin on toki myönnettävä, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa erittäin harvoin on kysymys ainoasta mahdollisesta ajattelu- tai toimintatavasta. poliittisen keskustelun ja viehätys on siinä, että näkökulmia ja vaihtoehtoja on loputtomasti. Täytyy vain oivaltaa ja osata sanoa ääneen.  Sonnat on levitettävä keväällä pellolle, muuten maa ei kasva eikä anna satoa. Voin olla väärässä, mutta monet odottavat keskustan kevättä. ...