25.12.2009

Keskusta lähestyy sarana-aikaa

Pääministeri Matti Vanhasen ilmoitus aikeistaan erota puolueen johdosta ensi kesänä on käynnistänyt mielenkiintoisen ja tarpeellisen keskustelun puolueen sisällä. Kaikella vain on aikansa myös politiikassa. Sain olla ensimmäisten joukossa, jotka Jäätteenmäen eroilmoituksen jälkeen menivät Vanhasen luo ja ilmoittivat, että nyt on Matti sinun vuorosi. Ja politiikan sisältökysymyksiin ei ole edelleenkään paljon huomautettavaa. Hallitus on selvinnyt kohtuullisesti, vaikka aika on muuttunut vahvasta taloudesta syväksi lamaksi. Vanhasen liberalismi ja vaalirahoitukseen liittyvät ulkoiset ja sisäiset kysymykset eivät minua miellytä.En halua ryhtyä profeetaksi, mutta Seppo Kääriäisen puheissa puolueen saranavaiheesta voi olla vinha perä. “Politiikkaa tehdään aina ajassa“, kuuluu yksi suosituimmista poliittisista kliseistä, mutta sanonta on myös totta. Keskustalla on nyt tarkan ajatustyön aika. Voisin kertoa esimerkin. Olimme sivistysvaliokunnan matkalla Madridissa varmaankin keväällä 2004. Jyrki Katainen oli valiokunnan jäsen ja matkalla mukana. Hän kertoi iltavapaalla saaneensa runsaasti pyyntöjä asettua kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaaksi. Kertoi myös arvioineensa tilannettaan ja oli taipuvainen vastaamaan kosintoihin kieltävästi. Meitä oli kolme lihavaa kepulaista, minä, Ahosen Esko ja Kettusen Rauno, jotka pidimme Kataiselle “puhuttelun”. Sanoimme, että nyt olisi syytä miettiä lausuntoa uudelleen. Olet nuori ja taitava kaveri ja kaiken lisäksi olet ilmoittanut julkisesti edustavasi keskustaoikeistoa. Ilman muuta lähdet kisaan mukaan. Ja valituksi tuli. Pitäisikö tässä nyt sitten olla tyytyväinen vai ei. Kataista kohdeltiin aluksi vähätelle. Hän oli “Jyrkibpy”, ikuinen toivevävy, jonka poliitikontaitoihin ei oikein uskottu. Mutta nyt on toisin. Katainen vetää taitavasti puoluettaan poliittiseen keskustaan ja syö näin poliittisen liikkumatilan keskustalta. Kokoomuksen oikeisto on koko ajan hiljaa. Mutta olisiko keskustalla nyt mahdollisuutta samanlaiseen menestystarinaan. Edellytysten pitäisi olla kunnossa. Vahva yrittäjyys ja terveellinen omavastuun korostaminen ovat elävää keskustalaisuutta. Samalla vahvan perusturvan kannattaminen, jossa samalla halutaan säilyttää kunnat suomalaisen demokratian ja paikallisen osaamisen rakenteina. Globalisaatio on kyllä myllännyt kaiken uuteen valoon, ja se on myös pakko ottaa huomioon, mikäli kansallisesti aiotaan selvitä. Miten olisi Tiilikainen? Hän on sopivan ikäinen, sopivan kokenut ja sopivan koulutuksen omaava mies. Asiantuntemus osuu juuri oikeaan kohtaan aikana, jolloin ympäristökysymykset vaativat selväjärkistä linjanvetäjää. Täytyy olla selkeä tavoite, mutta myös suhteellisuuden taju. Suomen teollisuuden hiilijalanjälki on noin 0.2 % koko maailman kakusta ja väestöosuus promillen kymmenesosa. Vaikka koko kansantaloutemme pyyhkäistäisiin pois maailmankartalta, mikään viisari ei värähtäisi. Uskon Tiilikaisen osaamiseen näissä ristiriidoissa.  Olen tietenkin jäävi sanomaan, koska minulla on oma lehmä ojassa, mutta Vanhaselle olisi kuin tilauksesta arvostettu ja vaativa pääjohtajan paikka Kelassa. En usko, että hän rupeaa valiokunnissa rustaamaan lausuntoja ja mietintöjä....

04.12.2009

Hiilan ja Hiilamon karu viesti

Hesarissa oli tänään Hiilan ja Hiilamon yliö Sata -komitean työstä ja kansalaisten perusturvasta. Artikkeli on pysäyttävää luettavaa, vaikka se ei välttämättä kaikkia näkökulmia tasapuolisesti avaakaan. Laman siirtyessä koko ajan enemmän kansalaisten arkeen, kun työttömyys kasvaa ja ansiosidonnaisten päivärahojen rajat lähestyvät, meidän pitäisi olla nimenomaan kiinnostuneita perusturvasta sekä työnteon ja sosiaaliturvan pullonkauloista. Mutta todellisuus on toisenlainen. Korporaatiot kuljettavat poliitikkoja, jopa ministereitä. Tämä on todella hämmästyttävää, jos ja kun ajatellaan hallituspohjaa.Kirjoittajien viesti on siis karu. Syrjäytymisestä ja sosiaaliturvan ongelmista puhutaan, mutta samalla niitä ei haluta tietoisesti korjata. Keinot olisivat olemassa, koska työnteon ja sosiaaliturvan pullonkaulat tunnistetaan ja osataan kuvata. Hyvä -tai huono- esimerkki on toimeentulotuki. Työmarkkinatuen ja asumistuen pienuus pakottaa kansalaisia toimeentulotukiluukulle. tuen saaminen edellyttää raskaita viranomaistoimia ja byrokratiaa. Demarit estivät muutama vuosi sitten toimeentulotuen perusosan siirtämisen Kelalle. Pelkäsivät ilmeisesti byrokratian liian rajua vähentämistä. Ja tuen saajan ei helposti kannata tehdä työtä, koska lähes kaikki tulot -pienetkin leikkaavat tukea ja vievät uuteen byrokratiakierteeseen.  Mutta karuin tosiasia on vielä jäljellä. AY -korporaatiot estivät työmarkkinatuen merkittävän korottamisen liittämällä korotuksen ansiosidonnaisen turvan parantamiseen. Hiilan ja Hiilamon metafora on raju: “Päätös on kuin Titanicin toisinto: Ensimmäisen luokan matkustajille järjestettiin pelastusveneet, mutta kolmannen luokan matkustajia estettiin rautaportein pääsemästä ylemmille kansille”.  ...

01.01.2009

Verohelpotukset lapsiperheille

Suomessa käydään verokeskustelua. Niin pitääkin. Jokainen näkee, että edessä on melkoinen matokuuri, vaikka talouden elpyminen alkaisi huomenna. Ja matokuuri tuntuu jokaisen suomalaisen elämässä -rikkainta 10 % ehkä lukuun ottamatta. Nyt vain tarvittaisiin malttia ja viisautta sopeutua todellisuuteen niin, että heikoimmat eivät joutuisi kärsimään eniten.Tämä ns. globalisaatio merkitsee yhteiskuntapolitiikassa paljon suurempaa muutosta kuin haluamme myöntää. Verotuksen kohdalla se tarkoittaa sitä, että kansallinen oikeudenmukaisuusnäköala, josta kuulin jossakin radio-ohjelmassa edustaja Markus Mustajärven puhuvan hyvin, ei ole samalla tavalla relevantti kuin aikana ennen EU:ta. Minä nimittäin myös ajattelen, että progressiivinen tuloverotus on solidaarinen ja erimuotoiset kulutusverot ja palvelumaksut eivät sitä ole. Tämän näkökulman puuttuminen vihreiden toiminnasta hämmästyttää minua suuresti. Yhteisö ja pääomaverojen verokohtelu tietenkin suivaannuttaa meitä, joilla niitä ei ole, mutta näiden verojen kodalla on otettava huomioon se ns. globalisaatio ja kansainvälinen kilpailu. Tämä maa ei voi olla pääoman omistamiselle ja yritysten vahvoille taseille kielteinen, vaikka asia perinteisestä, vain kansalliset näkökohdat huomioivasta tarkastelutavasta voisi olla kuinka perusteltu.  Mutta yhtä seikkaa en voi olla ihmettelemättä oman puolueeni ja miksei myös kokoomuksen toimissa. Verohelpotuksia on perusteltu kannustamisella ja kulutusmahdollisuuksien paranemisella. Ok. Mutta entäpä jos tämä oltaisiinkin tehty ottamalla käyttöön progressiivinen lapsivähennys. Siis mitä suurempi perhe ja siten myös suuremmat kulut, sitä suurempi huojennus verotuksessa. Minulle on turha tulla sanomaan, että kun niistä vähennyksistä kerran Ahon hallituksen aikana luovuttiin -mikä muuten oli Ahon hallituksen ehkä kaikkein typerin poliittinen toimi- niitä ei enää voida ottaa käyttöön. Ja höpö höpö. Yhdellä nuijan kopautuksella voidaan ottaa käyttöön.  Minä vain pelkään, että politiikkaan sittenkin rekrytoituu koko ajan sellaisia “broilereita”, joille kansan syvien rivien todellisuus on vieras. Tai sitten ajatellaan vain kamreerimaisesti tilastoja, ja kun yli kolmilapsisia perheitä on niin vähän, heidän todellisuudestaan ei viitsitä olla kiinnostuneita. Ja rahat menisivät suoraan kotimaiseen kulutukseen. Uutiset lapsiperheiden köyhyydestä voitaisiin unohtaa. Minua nykymeno tympii munaskuita myöten. Ja kuka tästä saisi sulan hattuunsa? Sinivihreä poliittinen yhteistyö. Se lapsiperheiden kurjistamiskampanja, jonka Lipposen hallitukset ajoivat läpi, paljastuisi kansalle koko karvassaan. Silloinhan demaripiireissä sanottiin, että nyt lapsilla rikastuminen loppuu. Ei loppunut rikastuminen, koska sitä ei ollut koskaan ollutkaan, mutta lapsiperheiden köyhyys lisääntyi. Nyt tässä vain käy niin, että ne, joiden vastuulla on väestön uusintaminen, joutuvat kantamaan taloudellisten leikkausten taakan jälleen kerran....

15.11.2009

"Länsimaiden tuho"

Professori Timo Vihavainen kirjoitti kirjan ”Länsimaiden tuho. Lukijalle käy heti ensilehdiltä alkaen ilmeiseksi tekijän oppineisuus. Kirja sisältää mykistävän määrän historian tapahtumien analyysiä sekä talouden, kulttuurin ja uskonnon yhteiskunnallisten merkitysten avaamista ja erittelyä. On vaikea sanoa, onko kirjaa pidettävä pessimistisenä vai vain inhorealistisena. Lohduksi ei kelpaa sekään, että jos länsimaiden tulevaisuus on melko synkkä, sama apeus näkyy kaikkien muidenkin kansakuntien tulevaisuuden taustalta.Vihavainen rakentaa ajattelunsa kolmen näkymän varaan. Ensiksi hän antaa positiivista palautetta läntisen kulttuurin luomalle tekniikan kehitykselle. Harmillista vain on ymmärtää, että kaikki on johtanut luontoa riistävään elämäntapaan, jossa ilmaston lämpeneminen uhkaa vääjäämättä. Toinen kehitystrendi paljastaa idän nousevien kansakuntien voiman, mikä jättää vaurauteen tottuneet länsi- ja pohjoismaat auttamatta kakkostilalle. Ja kolmas murentuva kivijalka on lännen demokrafiakehitys. Syntyvyys on niin matalaa, että ukkoutuminen uhkaa muuttua yhteiskunnalliseksi ilmiöksi. Toivon perusteita kuluttaa myös historia selitysvoiman muutos. Länsimaita leimaa tehokkuusajattelu, josta on tullut itseisarvo. Sillä ei enää tavoitella jotain arvokkaampaa ja tärkeämpää. Koneisto vain jauhaa lisätehoja kaiken aikaa, vaikka jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että kasvulla on rajat. Mielenkiintoinen on Vihavaisen uskontoanalyysi. Hän sanoo, että me tuskin nykyään edes muistamme, mitä kristinusko on. Uskontoa kartetaan ja hävetään. Viihde ja yhteiskunnallisten suojaverkkojen turva on vienyt uskonnon viimeisenkin paikan. Ja viimeisen niitin uskonnon arkkuun lyö konsumerismi, ”kulutusvimma.” Aivan kuin kaikki maailman ihmiset voisivat sittenkin tulla rikkaiksi. Nykyihminen haluaa saman aikaisesti sekä hyvän omantunnon että mahdollisuuden tehdä syntiä.  Jos joku kääntää tässä vaiheessa katseensa nuorisoon ja toivoo sieltä löytyvän uutta voimaa ja positiivista intoa, antaa Vihavainen kyynisen tuomion: ”Nuorison vastakulttuurit nyrpeine kiljujineen, joiden äänet muistuttivat kaikkein alkeellisimmista villiheimoista silloin, kun nämä sallivat hedelmällisyysriittien tapahtua, sopivat erinomaisesti yhteen tämän kokonaisuuden kanssa. Todelliset protestit jäivät tämän uuden nuorisokulttuurin piirissä aivan marginaalisiksi ilmiöiksi ja normaalisti ne aina tukivat uuden konsumeristisen ja nihilistisen kulttuurin kehittymistä loogiseen täydellisyyteensä ja sen siirtymistä entisen korkeakulttuurin paikalle.” Henkisten valojen sammumista kuvaa postmoderni ajattelu, jossa ei voida tehdä eroa hyvän ja pahan, arvokkaan ja halvan tai viisaan ja tyhmän kulttuurimuodon välille. Kuka enää kaipaa sivistyneitä ihmisiä? Vihavaista ei voi syyttä halusta pyrkiä poliittiseen korrektiuteen. Lukija huomaa nopeasti, että feminismi rinnastetaan kirjassa yhdeksi kulttuuriseksi rappioilmiöksi ja vielä melko tyhmäksi sellaiseksi. Vastakarvaan on sekin ajatus, jossa halu pelastaa ”kärsivä” kolmas maailma omiin naapurilähiöihimme leimataan lyhytnäköiseksi politiikaksi. Kaiken kaikkiaan kirja on niin satiirinen, että lukijan suu menee väkisinkin ja usein hymyyn. Yritin monta kertaa kysyä itseltäni, mikä kirjan varsinainen viesti on. Kuka tahansa itseensä kyllästynyt tutkija voi olla katkera ja pessimistinen, mutta jos analyysiin todella sisältyy jokin opetus, se olisi hyvä kaivaa esiin. En ole aivan varma, tulkitsenko Vihavaista oikein, mutta opetus lienee barbarian pelko. Hän sanoo, että ainekset barbarian kasvulle ovat olemassa sivilisaatiomme sisällä. Niitä ei siis tarvitse tuoda tänne mistään. Barbaria nostaa esiin raaistumista, tylsistymistä, kyynisyyttä, välinpitämättömyyttä ja kaikkinaisten kauneus-, hyvyys- ja totuusarvojen kuolemaa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, mutta siitä ei kannata tehdä maailmankatsomuksen perustaa. Realistinen analyysi on työlästä ja vaativaa, mutta vielä vaativampaa on nostaa esiin optimismia ja kakkinaisia toivon ituja. Myös niitä on realistisesti olemassa. ...

03.11.2009

En kannata ruuhkamaksuja Helsinkiin

Uutisten mukaan Helsingin kaupunginhallitus on tehnyt yhden äänen enemmistöllä päätöksen ruuhkamaksujen käyttöönotosta. Asiaan liittyvä tarpeellinen lainsäädäntä on nyt liikenneministeriön valmistelussa. Asiaa on pakko kommentoida tuoreeltaan, vaikka keskustakin äänesti ruuhkamaksun puolesta. Minä olisin äänestänyt toisin. Pääkaupunkiseudulla on kyllä selkeä ruuhkaongelma. Sen tiedän hyvin omasta kokemuksesta taksin ratin takaa. Mutta pakko on myös sanoa, että meidän ruuhkamme eivät ole mitään, jos niitä vertaa melkein mihin tahansa eurooppalaiseen pääkaupunkiin tai suureen kaupunkiin. Ruuhkamaksu suomalaisessa tilanteessa tuntuu kiusanteolta. Toiseksi se tulee vaikuttamaan kielteisesti helsinkiläiseen liike-elämään ja muuhunkin kaupunkielämään. Palvelut vain siirtyvät muualle, ja asukkaat myös. Mutta liikenteen ruuhkaisuuteen pitää vaikuttaa ja siihen voidaan vaikuttaa. Ennen kuin hakee apua ruuhkamaksuista, voisi kysyä, että missä toisessa pääkaupungissa kaupunkiin johtava moottoritie päättyy t -risteykseen. Turunväylä päättyy ja niin päättyy myös Länsiväylä. Jalankulun suunnittelusta antaisin myös risuja. Suuret risteykset on monta kertaa niin vaikeita ja hitaita, että kahta tasoa kaivattaisiin kovasti. Koska jalankulkijaa tympii kiipeily ristesten yli, vaivan voisi teettää autoilla. Kolmas ongelma on kehäteiden risteykset. Suuria rakennushankkeita on meneillään kolmoskehällä Vantaalla ja ykköskehällä Leppävaarassa. Erittäin tarpeellisia järjestelyitä. Suurin asia on tietenkin julkinen liikenne. Kannatan sen osalta porkkanaa. Kaikki keinot hyvästä työsuhdematkalipusta esimerkkiä ottaen käyttöön. Kaiken tastalla on tietenkin raha. Suomi on suuri maa ja liikennerakentamisen määrärahoista käydään parlamentissa aina kova kädenvääntö. Keskustalaisen olen valmis sanomaan, että pääkaupunkiseudun osuutta on selkeästi kasvatettava. Tiedän liikenneinfran merkitysen alueiden elinkeinoelämän kehityksen kannalta. Mutta asia on myös niin päin, että Suomessa on vain yksi metropoli, ja sen kilpailukyvystä suhteessa muihin pohjoisen Euroopan metropoleihin ei ole varaa piiruakaan tinkiä....

19.10.2009

Kristillistä politiikkaa?

Mitro Repo, Satu Hassi ja viimeksi Eija-Riitta Korhola ovat kirjoitelleet blogeja Jeesuksen ja politiikan suhteista. Mihin puolueeseen Jeesus kuuluisi tai liittyisi, jos eläisi ihmisenä keskellämme? Hauskoja kirjoituksia hyviltä sananikkareilta. Mutta ei muuta. Minulta on usein kysytty ammattiini liittyen, miksi olen juuri keskustalainen, miksi en kristillisdemokraatti? Olen aina vastannut, että vierastan ja vähän pelkäänkin poliiikan ja uskonnon sekoittamista toisiinsa. Jos siis Jeesus olisi nyt keskellämme, hän erottelisi tarkasti regimentit toisistaan juuri niin kuin luterilaiset tekevät. Mitä se tarkoittaa? Mielestäni kahta asiaa: Yhtäältä on niin, että lakeja ja asetuksia säätämällä kansan kristillisyttä tai aitoa uskoa ei voi lisätä. Toisaalta kristinuskossa ei ole mallia kristillisestä yhteiskunnasta tai kristillisestä politiikasta. Mutta tiettyä realismia kristinuskon perusteiden tuntemus voi meille opettaa. Me voimme oivaltaa, että ihmisinä olemme kaikki samanlaisia: Tunistamme jollakin tavalla oikean ja väärän ja oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden ja osaamme monessa asiassa ja tilanteessa toimia lähimmäisenrakkauden periaatteen  mukaisesti. Mutta samalla joudumme myöntämään  -kaikki- syvän turmeltuneisuuden. Itsekkyys, välinpitämättömyys ja ahneus vievät helposti mennessään ja kultaisen säännön periaate heivataan romukoppaan. Tarvitaan lakia ja tarvitaan esivallan pakkoa, jotta "sudet ja lampat eivät joutuisi samaan karsinaan". Kaikki moraalifilosofiaa harrastaneet tuntevat vaikean ja sekavan keskustelun kristillisistä arvoista. Onko siis olemassa erityisiä kristillisiä arvoja, vai onko olemassa vain arvoja, joita kristityt muiden mukana voivat ja haluavat arvostaa ja seurata. Jälkimmäisessäkin tapauksessa arvot kyllä liittyvät luomisen todellisuuteen, mutta eivät perustu erityiseen ilmoitukseen. Minä olen jälkimmäisellä kannalla. Joku saattaa arvella, että moraalilla tai arvoilla ei siis ole niin suurta merkitystä. Päin vastoin. Jos lamaan voi jonkin hyvän asian liittää, niin paineen miettiä asioiden merkityksiä ja sitä, mikä viime kädessä myös politiikassa on luovuttamatonta. Vanha periaate: maata on lailla rakennettava, on edelleen luovuttamaton. Selkeä ja riittävän yksinkertainen lainsäädäntö suojaa heikkoja ja antaa selväjärkisen pohjan kaikelle yrittämiselle. Toinen periaate kansan sivistyksestä ja henkisestä kestävyydestä on yleensä kiertoilmaisu sille, mitä 10 käskyn normisto opettaa. Ilman käskyissä ilmaistujen periaatteiden kunnioittamista siirrytään Terho Pursiaisen aikanaan lanseeraamaan "saalistusyhteiskuntaan". En usko suomalaisten haluavan sellaista. Oman puolueeni, keskustan, osalta on reilusti sanottava, että nyt olisi arvokeskustelun paikka. Me emme voi olla tukemassa sellaisia poliittisia ajattelu- ja menettelytapoja, jotka eivät kestä reilusti päivänvaloa. Perusteluksi moraalisesti kestämättömälle toimintatavalle ei käy maan tapa, tai vetoaminen siihen, että toiset tekevät samoin ja vielä enemmän. Kun sanon näin, en tarkoita sitä, että joku voisi nousta toisten yläpuolelle synnittömäksi, ja syyttää sieltä hairahtuneita kollegoja. Inhimilliseen raadollisuuteen vaan kuuluu se, että säännöllisin väliajoin on pöytä putsattava, jotta saadaan into ja luottamus säilymään....

02.10.2009

Oleellinen pitäisi saada esiin

Sanotaan mitä sanotaan, mutta poliitikon pitäisi uusia luottamustehtäväpaikkansa neljän vuoden välein. Hän siis joutuu mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa. Se on edelleen toimiva tapa valita edustajat erilaisiin luottamustehtäviin. Mutta miten mitataan median toiminnan uskottavuus ja luotettavuus. Minusta vaalirahakeskustelua ei voi ainakaan liiasta älyllisyydestä tai analyyttisyydestä syyttää. Oleellinen ja epäoleellinen on onnistuttu sekoittamaan sellaiseksi sopaksi, että siitä hyötyy vain levikistä ja kappalemyynnistä elävä media. Vaikka en annakaan Vanhaselle kiitettävää arvosanaa toimimisesta puolueen vaalirahoituskuvioissa, olen kuitenkin hänen puolellaan siinä, mikä liittyy ylen toimintaan. Pidän Yleisradion TV2:n toimintaa halpamaisena poliittisena pelinä, joka on kaukana länsimaisen kriittisen median toimintatavoista. Keskustan korkeiden luottamushenkilöiden toimet ja arviot vaalirahakohun merkityksistä eivät ole osuneet aivan kohdalleen, mutta nyt on Yle:ssä kyllä pyykinpesun paikka. Minun järkeni mukaan sinne pitäisi tulla avoimia työpaikkoja pääjohtajaa myöten. Omassa maailmankuvassani tällainen kytkeytyy aina demareihin. Päämäärään pyritään keinoja kaihtamatta, eli juuri niin kuin jesuiitoilla oli taipumus toimia. Jos pyrkimyksistä ei vastaa puolue, sitä toteuttaa massiivinen virkamiesestablisment. En haluaisi rahoittaa Yle:n kaltaista täysin politisoitunutta laitosta mediamaksulla enkä veroilla. Minusta Yle voisi aivan hyvin siirtyä nykyaikaan, jossa se tuottaa ohjelmia, jonka käyttäjät maksavat. Moderni teknologia antaa siihen mahdollisuudet. Olen valmis maksamaan uutisista ja ajankohtaisohjelmista kohtuullisen summan luottokortilla, jotta voin seurata niitä vaikkapa netin kautta.  Mutta siihen vaalirahakeskusteluun. Politiikasta on luotu todella merkillinen kuva. Se on kuin neutraali tila, johon valitaan päättäjiä, joilla ei ole mitään etuja ajettavanaan. Ei mitään intressejä eikä mitään tukijoiden intressejä. Eihän asia näin ole. Politiikka on mitä suurimmassa määrin juuri erilaisten intressien yhteensovittamista, arvioimista, priorisointia ja järjestämistä. Politiikassa jaetaan etuja ja vastuita ja sovitaan pelisäännöistä. Kansanedustaja saa helposti työpäivänsä täyteen erilaisia lobbareita kuuntelemalla. Jos ja kun toimitaan pelisääntöjen mukaan, on täysin luonnollista pyrkiä saamaan ”omia miehiä” ja ”naisia” mukaan päätöksentekoon. Ellei tätä työntöä ja pyrkyä ole, voidaan siirtyä virkamiesvaltaa. Toiseksi, valtaisa osa vaalirahoituksesta on ollut laillista ja on toimittu sääntöjen mukaan. Juuri media on pitänyt ilmoitushinnoillaan huolen siitä, että vaalibudjetit ovat nousseet kohtuuttomiksi ja ovat käytännössä sulkeneet ”tavalliselta ihmiseltä” pääsyn Arkadianmäelle. Kuulin vanhalta kollegalta juuri, että monissa länsimaissa puolueille ja ehdokkaille on varattu ilmaista lähetysaikaa asiansa esittämiseen. Voisi tehdä terää meilläkin. Kolmanneksi myös politiikan toimijoilla on peiliin katsomisen paikka. Sääntöjen rikkomiset ja epäreilut menettelytavat on nostettava esiin ja niihin joutuneiden on kannettava aito vastuu. Minusta siinä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paikan jättäminen. Moraalinen vastuu on vielä paljon syvempi kuin juridinen. Moraalinen ryhti lisää luottamusta ja saa tukea. Moraalinen ketkuilu vie kaikilta tekemisen innon. Nyt on juna mennyt niin pitkälle, että hallituksen matkaa ei kannattane jättää kesken, mutta seuraava puoluekokous joutuu tekemään suuren remontin. Ennen kaikkea kyse on menettelytavoista ja politiikan tekemisen tavoista.  Mutta keskusta on aina ollut kansanliike. Ja koska se on kansanliike, uskon sen uudistuvaan voimaan. Yritän kääntää katsettani tulevaan. Sieltä näkyvät ainakin seuraavat nimet: Lehtomäki, Puumala, Tiilikainen ja ?. ...

15.09.2009

Pillerinpyörittäjät marssivat esiin

Tunnettu sosialidemokraatti, feministi ja kirjailija, Kaari Utrio, esitti synkän mielipiteen: “Vanhusongelma” voitaisiin hoitaa unipillerillä. Lause on iltapäivälehdistä, joten siihen tule suhtautua kriittisesti. Sanoiko Utrio todella noin, jää arvailujen varaan, mutta ehkäpä hän oli tuohtunut viimeviikon vanhustenhuoltoa käsitelleistä murheellisista uutisista.Katsoin nopeasti jotain iltapäivälehden pikagallupia aiheesta ja yllätys yllätys, suuri osa ihmisistä oli sitä mieltä, että jonkin sortin avustettu tai ainakin tuettu päivien päättäminen on vanhusten kohdalla aivan ok. Vatsaani kouraisi.  Minä kyllä tiedän -ja tarkoitan mitä sanon - minä tiedän sekä papin työn että taksirengin kokemuksesta, millaista liian monen pääkaupunkiseudulla elävän vanhuksen taivallus on. Minun ei tarvinne kerrata, mitä tarkoittaa pitkälti liikuntakyvyttömän vanhuksen elämä yksin ja yksinäisyydessä ainoastaan viranomaisverkoston avun varassa.  En minä vanhusten kanssa työskenteleviä hoitajia moiti. He tekevät vain sen, mihin resurssit riittävät. Ja ovat siinäkin jaksamisensa äärirajoilla, kun eivät voi tehdä asioita niin kuin niitä pitäisi tehdä. Monet omaisetkin ovat todella lujalla. Vanhuushan ei välttämättä muuta ihmistä lempeäksi mummeliksi, joka istuu päivät keinustuolissa ja laulelee kansanlauluja. Vanhus on itsenäinen ihminen ja hänellä on oma tahto - vaikka ymmärrys on voinut sammua jo kauan sitten.  Pelkästään tehokkuuden, kilpailun, menestymisen ja tulonjaon kanssa painivat päättäjät voivat todella tyhmistyä näkemään elämän ehtoopuolen vain kuluna. Mutta se, että sosiaalietiikan kanssa painiskeleva kirjailija esittää vanhuksille unipillereitä, se alkaa olla jo hälyttävää. Me olemme varmasti lukemattomia kertoja todenneet historian oppitunnin yhteydessä: ei enää koskaan Hitleriä, ei enää koskaan Stalinia. Mutta siinä se henkinen ilmapiiri vain on edessämme unipillerin muodossa. On niitä vanhusten lisäksi monia muitakin väestöryhmiä, joiden “hoitaminen” tulee kalliiksi: vammaiset, alkoholistit, pitkäaikaissairaat, monet alakulttuurit, jotka evät kärsi työhulluudesta jne. Pillerikö vaan kaikille? Moraalin todellisuudesta on vaikea puhua, kun meillä on niin paljon keskusteluun liittyvää yhteiskunnallista ohjausta. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen -jota pidän viisaana naisena - sanoi jossain haastattelussa, että maassamme on sellainen henkinen ilmapiiri, jossa on lupa löytää sellaisia tieteellisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan naisia sorretaan. Mutta on työlästä löytää sellaisia tutkimustuloksia, joissa näkyy poikien huono koulumenestys. Jälkimmäinenhän saattaisi pakottaa kysymään, että mikä opetuksessa viiraa, kun pojat eivät pysy kelkassa. Ei vaikka melkein kaikki opettajat ovat jo naisia ja asian korjaamista ei sivistysvaliokunta aikanaan pitänyt tasa-arvokysymyksenä. En yleensä halua elämöidä aborttikysymyksellä. Nyt on pakko sanoa, että jos poliittinen keskustelu peittää siihen liittyvän kysymyksen tappamisesta puhumalla jokaisen naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan, ei tästä ole kuin kukon askel peittämään kielellisesti “unipillereihin” liittyvä murha. Ja tästä keskustelusta ei ole kuin kukon askel niihin päätöksiin, joilla yhteiskunnan taloudellista kesto- ja kilpailukykyä optimoidaan kertomalla “raskaille” ihmisryhmille, miten paljon he voisivat helpottaa lasten ja lastenlasten taloudellista taakkaa käyttämällä unipilleriä.  Utriolta ja monelta muulta sosialidemokraatilta vain on jäänyt huomaamatta eräs perhepolitiikan ja talouspolitiikan yhteys. Suuret ikäluokat eivät muodosta meille yhteiskuntapoliittista ongelmaa; sen muodostavat pienet ikäluokat. Ja pienet ikäluokat eivät syntyneet vahingossa. Taustalla on valikoidun valistuksen leviäminen kansan syvien rivien tietoisuuteen. Toivon näköalat olivat kateissa silloin ja toivon näköalat ovat kateissa tänään. Pelkään pahoin, että pillerinpyörittäjien diskurssi on vasta alussa. Olen yhden vanhustenhuoltoyhdistyksen hallituksen jäsen ja yhdistyksellämme on kaksi hoitokotia Espoossa. Sen verran tunnen pohjalaista ylpeyttä tekemisistämme, että meidän koteihimme tarkastaja saa tulla milloin tahansa, päivällä tai yöllä ja laatu kestää päivänvalon. Suurin kiitos kuuluu tietenkin niille ihmisille, jotka käytännön työn tekevät, ja myös hallituksen puheenjohtajalle, Saara Niemelle. Jos Saaran kaltaisia ihmisiä olisi edes yksi sadasta, tässä maassa ei puhuttaisi vanhusongelmista. Mutta Saaran maailmassa naiset ovatkin naisia ja miehet miehiä ja kaikilla on sama ihmisarvo. Ja Saara tietää, että me olemme tekemisistämme vastuussa....

08.09.2009

Hiukan rehellisyyttä poliittiseen keskusteluun

Rupeaa vähitellen hirvittämään. Tasavalta velkaantuu hurjaa vauhtia. BKT on laskenut 10% vuodessa. Verotulot luonnollisesti laskevat myös. Mutta selviämisstrategioita ei tunnu tulevan mistään. Sanotaan vaan, että seuraavalla vaalikaudella veroja korotetaan, mutta kaikki tietävät, että se ei riitä.Edustaja Kalliomäki nuhteli keskustaa muutama viikko sitten porvarien kelkkaan siirtymisestä. Hyvinvointiyhteiskunta on veitsen terällä ja Kalliomäen mielestä nyt tarvittaisiin demareiden apua. Hyvä jos siihen vielä joku uskoo. Minä en usko. Analyysi kriisistä on kyllä tosi, mutta kriisi on suurelta osalta juuri sosialidemokraattisen politiikan seuraus. Demareilla on toimissaan piiloagenda. Sen mukaan hyvinvointiyhteiskunta on yhtä kuin julkisesti tuotetut palvelut. Siis julkisesti tuotetut - ei järjestetyt. Kaikki toimet, joilla palveluiden tuottamista yritetään läpivalaista, tehostaa, kohdentaa ja tarvittaessa kilpailuttaa, kaikkea tätä jarrutetaan, maksoi mitä maksoi. Ja kaikki, jotka ovat kuntien palvelutuotantoon tutustuneet, tietävät, että vain selväjärkisesti toisin tekemällä palvelut voidaan turvata. Savon Sanomien pääkirjoitus tältä päivältä osuu naulan kantaan. En koskaan unohda Espoon oman tarkastuslautakunnan taannoista selvitystä erään palvelusektorin tehokkuudesta. Luku oli 38%. Ei tarvitse kuulua suurin profeettoihin ymmärtääkseen, että rahalla ei tällaisia ongelmia ratkaista. Seurasin puolitoista vuotta yhtä kadunrakennusprojektia kotipaikkani lähellä. Olin monta kertaa sormi puhelimen valikolla soittamassa kaupunginjohtajalle, että minä en maksa senttiäkään lisää veroja niin kauan, kun kaupungilla on varaa pitää yllä tällaista järjestelmää. Ruotsia puhuttiin, mutta työmoraali oli juuri sellainen, kun vanhoilla luokkataistelijoilla on tupannut olemaan. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on välttämätön, mutta suurien yksikköjen synnyttämisellä ei ratkaista ongelmia. Valtionvarainministeri Heinäluoma sai lakiin vielä sellaisen pykälän, jonka mukaan kuntien yhdistyessä ketään ei saa irtisanoa viiteen vuoteen. Pahalla silmällä katsottuna kyse on tahallisesta järjestelmän kriisiyttämisestä.  Entä suhtautuminen palveluseteliin, jota pidän toistaiseksi parhaana mallina ratkaista palvelutuotannon tehokkuus- ja joustavuusongelmia. Demarien retoriikka pelottelee yksityistämisellä. Kyse on huijauksesta. Palvelu ei muutu yksityiseksi silloin, jos sen tuottaa järjestö tai yritys. Oleellinen kysymys maksaminen. Kuka palvelun maksaa? Niin kauan, kun palvelu maksetaan veroista ja sen saatavuuden ehdoista ja laadusta päätetään julkisesti, niin kauan kyse on julkisesta palvelusta. Yksityistämisestä on kyse silloin, kun ostaja maksaa viulut. Sellaisia hankkeita meillä ei ole vireillä. Palveluseteli olisi yksinkertainen ja oikeudenmukainen malli verrattuna nykyiseen kilpailuttamiseen, joka muuttaa monen yrittäjän elämän kiirastuleksi. Oliko kilpailuttamisen mallienkin luomisessa joku niin viisas, että tiesi, miten järjestelmä kriisiytetään? Että sellainen hyvinvointiyhteiskunnan pelastusstrategia vasemmalta on tulossa. ...

04.09.2009

Vai että suvaitsevaisia!

Audin myyntijohtaja on joutunut eroamaan annettuaan tyhmiä lausuntoja naistenlehdessä. En oikein jaksa uskoa yhteiskunnallisiin salaliittoihin, mutta yhtenäisiin toimintakulttuureihin on pakko uskoa. Oliko ero oikeassa suhteessa tekoon. Minusta ei ollut. Eivät mielipiteet kovin viisaita olleet, mutta ei kait tyhmä toiminta edellytä eroa, varsinkaan silloin, jos asianosainen tunnistaa ja tunnustaa virheensä ja pytää anteeksi. Olen kyllä sukupuolten välisen tasa-arvon kannalla koko painollani, mutta olen myös ajattelun ja sananvapauden kannalla. Olen kasvanut perheessä, jossa isä teki kaikkia kodin töitä, koska myös äitini oli ansiotyössä. Saman mallin olen halunnut tuoda myös omaan kotiini ja luulen siinä onnistuneenikin. Meillä kaikki tekevät kaikkea ja kaikille halutaan antaa samat mohdollisuudet. Mutta toisaalta on kyllä sanotava, että kotityöt on tehtävä, vaikka kuka sanoo mitä tiskaamisesta  ja silittämisestä ja siivoamisesta. Muutoin kaikki voivat huonosti.  Toisaalta on sanottava, että kysymys tasa-arvosta ei ole aina yksinkertainen ja yksiselitteinen. Monet 70 ja 80 -luvun telaketjufeministien yhteiskuntapoliittiset ajatukset nostavat minussa aivan samalla tavalla ihon kananlihalle kuin sovinistiset puheet ja ajatukset. Esimerkiksi suomalaiseen perhepolitiikkaan liittyy edelleen pakkorakenteita, joissa feministien ajamat poliittiset agendat polkevat lasten oikeuksia ja perheiden mahdollisuutta itse valita. Niistä ei koskaan keskustella kiihkottomasti ja kainot yrityksetkin johtavat usein poliittiseen itsemurhaan. Sävy muuttuu aina leimaamiseksi: taas ajetaan naisia nyrkin ja hellan väliin. Asialla on vakava ulottovuus myös siinä mielessä, että epämääräinen tasa-arvomössö synnyttää helposti sellaisen tematiikan, jossa yhteiskunnassa on oikeita ja vääriä mielipiteitä ja elämäntapoja. Kuvittelen nyt vain vaikkapa islamilaisia tai juutalaisia kulttuureita, joiden elintila voi mennä todella ahtaaksi, koska niissä kulttuureissa naisen ja miehen rooleista ajatellaan niin kuin ajatellaan. Olen heidän kanssaan eri mieltä, mutta kyllä minä vapauden annan. Summa summarum, en pidä tällaisesta fundamentalismista, jossa media voi teloittaa kenet tahansa mistä asiasta tahansa. Isot ja pienet, tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat ovat sekaisin ja arvoluokkien tajuaminen on hämärtynyt. Milloin olet kuullut uutisen siitä, miten laiska työntekijä tai osaamaton johtaja on erotettu? Viime kesän rippikouluissa huorittelu, homottelu ja muu alapään terminologia oli jokapäiväistä kauraa, vaikka mitä teit....

26.08.2009

Saksalaista kulttuuria

Taksiharrastus on pannut katselemaan suomalaista liikennepolitiikkaa uusin silmin. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun noin viikko sitten luin uutisen, jossa ilmoitettiin poliisin siirtyvän nopeusvalvonnassa tiukennetuun linjaan. Toleranssia kiristetään ja monilla tieosuuksilla se painuu nollaan. Tämä tarkoittaa runsasta sakkojen kirjoitamista, olipa tutka sijoitettu minne tahansa. Ajatus on mielestäni kohtuuton. Ja haluan heti sanoa, etten ole saanut yhtään ylinopeussakkoa kuuteen vuoteen. Silloinkin tuli rikesakko, kun en huomannut 80 vaihtumista 60 nopeudeksi. Mutta silti kohtuuton. Minä väitän, että pelokas nopeusmittarin seuraaminen vie tarkkaavaisuutta muun liikenteen seuraamiselta ja voi näin muodostua turvallisuusriskiksi. Erityisesti tämä koskee pieniä, 30 - 50 kilometrin nopeuksia. Olen aivan samaa mieltä rajoitusten osalta silloin, kun rajoitus liittyy koulun tai päiväkodin tms. läheisyyteen. Niissä vaaditaan erityistä tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta. Myös pieniä nopeuksia. Mutta esim. Kehä III 70 ja 80 välillä vaihtelevia rajoituksia pidän kiusantekona. Samoin vaikkapa Turun moottoritien päässä olevia laskevia rajoituksia. Vauhti tippuu kilometriä ennen risteystä 80:een ja puoli kilometriä ennen 60:een kilometriin tunnissa. Tämä kaikki rupesi mietityttämään, kun elämäni ensimmäisen kerran ajoin muutamana päivänä Saksan moottoriteillä. Oli muuten rajua menoa. Ajoin liikenteen mukana enimmillään 170 tunnissa, mutta rystyset valkoisina piti puristaa rattia. Suomalaisella logiikalla siellä pitäisi tapahtua valtoimenaan onnettomuuksia alvariinsa. Ajoimme yli 2000 kilometriä, emmäkä nähneet ainoatakaan. En ollenkaan epäile, etteikö jälki ole pahaa, sitten kuin jotain todella tapahtuu. Mutta ei näyttänyt tapahtuvan. Erikoisinta oli havaita, että poliisi ajoi moottoritiellä 130 alueella sallittua nopeutta ja kymmenet ja taas kymmenet autot ajoivat vasenta kaistaa ohi varmasti 200 tuntumassa. Ja poliisi ei tehnyt mitään.  Hieraisin silmiäni monta kertaa. En kaipaa saksalaisia nopeuksia meille. Minulle riittää hyvin 120 moottoriteillä, 80 ja 100 muilla teillä. 100 kilometrin alueita voisin kyllä lisätä ja vaihtuvia talvi - ja kesärajoituksia järkeistää. Nopeuksien pitäisi voida joustaa keliolosuhteiden mukaan. Sähköiset liikennemerkit hoitanevat asian aikanaan, mutta voisi sen tehdä toisinkin. Voisi luottaa myös ajajan harkintaan. Kuivalla ja rauhallisella tiellä pitäisi voida ajaa kesärajoitusten mukaan ilman poliisin puuttumista asiaan. Keskittäisin liikennevalvonnan hurjastelijoihin ja agressiiviseen ajotapaan muutoinkin. Uusi ongelma on vanhusten kasvava määrä. He muodostavat selvän turvallisuusriskin, vaikka asiaa onkin pieteetillä tarkasteltava. ...

16.06.2009

Erikoinen tilanne

Media on pyörittänyt viikon verran keskustan vaalirahoitusta. Uusia tosiasioita on tullut tipoittain julkisuuteen ja puoluejohto kiemurtelee kiusaantuneena. En ota kantaa yksittäisten henkilöiden syyllisyyksiin, koska en voi varmasti tietää mitä on sovittu, kuka on sopinut ja mitä kaikkea on tiedetty, kun on sovittu. Käsillä on vain tilanne sellaisena, miltä se julkisuuden läpi näyttää. Ja se näyttää pahalta. Tämä puoluejohto ei saa enää joukkoja liikkeelle yhteiseen työhön. Vaikka en pidä Timo Soinin populismista, hänen puheensa vanhojen puolueiden toimintatavoista näyttää olevan kiusallisen totta. Apollonkadulla ja myös eduskuntaryhmässä olisi aika todella mennä peilin eteen ja miettiä, mitä kello on lyönyt.  Uusi sukupolvi ei lähde mukaan sen enempää tahto- kuin voimapolitiikankaan suhmurointeihin eikä sukupolvi sitten rakennettuihin etupiiriajatteluihin. Pelkään, että nykymuotoinen järjestötoimintakin menee hautaan kuusikymppisten mukana.Toisaalta kuitenkin uskon, että keskustalla voi olla menestyksen vuodet edessään arvokonservatiivisena, mutta yhteiskuntapolitiikan osalta vahvasti uudistavana voimana, joka tekee yhteistyötä kaikkien yrittämiseen, työntekoon ja yksilön vastuuseen luottavien kansalaisten ja poliittisten ryhmien kanssa. Mutta tämä kaikki on radikaalien uudistusten takana. Miltä kuulostaisi seuraava: Mari Kiviniemestä pääministeri, Hannes Mannisesta tai Tapani Töllistä kuntaministeri, uusi mies tai nainen eduskuntaryhmän johtoon ja samoin puoluesihteerin pestiin. Pari muutakin ministeriä olisin valmis vaihtamaan, mutta lähdetään näillä liikkeelle. Mutta sitten toinen näkökulma. Keskustan vaalirahoitusjärjestelyitä kehystävä median kertomus ei osu kymppiin. Siinä jätetään tahallaan kertomatta, että politiikka on aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan erilaisten yhteiskunnallisten intressien yhteen sovittamista. Intressejä on yrityksillä, rahoittajilla, kaavoittajilla, puolueilla, ay -liikkeellä, yhdistyksillä ja järjestöillä. Ja tietenkin medialla itsellään. Esimerkiksi vasemmiston EU vaalitappion käsittely demariestablismentin mediassa oli pelkkää omaa sielunhoitoa. Olemalla niin hirveän huolissaan vasemmiston tappiosta, media lähti rakentamaan hukassa olevalle poliittiselle liikkeelle uutta identiteettiä. Siksi -ja samalla tietenkin muistaen YLE:n poliittisen historian - olisin valmis ottamaan mainitulta instituutiolta kaiken julkisen tuen pois. Varaisin valtion budjettiin kohtuullisen määrärahan uutisten ja yhteiskunnallisten ohjelmien tuottamiseen, mutta sitä saisivat hakea kaikki alan toimijat. Mutta tämä oli nyt sivupolku. Antamalla implisiittisesti ymmärtää, että Nova Groupin, KEVAN:n ja keskusta "yhteistyössä" on kyse jostakin aivan tavattomasta, jätetään kertomatta oleellisin. Siis se, että ei tässä ole mitään ihmeellistä eikä uutta ainakaan politiikkaa seuraaville kansalaislle. Tällaisia yhteyksiä, vaikuttamista, suhteita ja verkostoja maa on täynnä. On ollut aina ja tulee aina olemaan. Siinä media on sekä moraalisesti että faktisesti oikeassa, että em. ketjut saisivat olla julkisia. Intressien ja vaikutusverkostojen paljastamiseen en kuitenkaan usko. En siis usko, että medialta löytyy selkärankaa esim. sen paljastamiseen, miten sosialidemokratia kriisiyttää julkista sektoria maassamme. Puhutaan vain rahan riittävyydestä palveluita turvaamaan, vaikka kaikki asiaa seuranneet tietävät, että rahalla ei ratkaista mitään. Kaikki on kiinni julkisten palveluiden tuottamisen uudelleen organisoimisesta. Tätä demarit eivät halua. Miksi kukaan ei paljasta niiden julkisten rahavirtojen ja poliittisen päätöksenteon verkostoa, jolla tätä hiljaisuutta ylläpidetään. Samaa voisi sanoa nk. sosiaalituposta, jossa ay -vaikuttajat rintamalinjan molemmilta puolilta suhmuroivat sellaisen ratkaisun, joka pitää köyhät köyhinä ja siirtää poliittista valtaa pois eduskunnalta. kovin on ollut laimeaa asiaan liittyvien rahavirtojen ja verkostojen kuvailu. Olen avoimuuden ja reiluuden kannalla, mutta en sellaisen "avoimuuden" ja "reiluuden", jossa naivilla idealismilla harhautetaan lukijoita, kuulijoita ja katselijoita....

09.06.2009

Vakava puhuttelu asiapuolueille

Ilman vihreiden vaalivoittoa hallituspuolueiden vaalitappio olisi ollut vielä rumempi. Äänestysinto ei nouse ja ääriliikkeet –niin uskallan perussuomalaisia ainakin EU –vaalien osalta kuvata –menestyvät. Mitä pitäisi ajatella? Äänestin aikanani Unioniin liittymistä vastaan. En tarkoittanut vastustuksella kansainvälisen yhteistyön enkä yhteismarkkinoiden vastustamista. Minusta vain tuntui siltä, että viiden miljoonan kansa viidensadan miljoonan kansalaisen yhteisössä kuuluu marginaaliin. Enkä ole vieläkään aivan varma, oliko liittymispäätös viisas. Mutta nyt on tietenkin viisasta toimia EU:ssa kaikilla niillä voimavaroilla ja keinoilla, jotka demokratia ja osaaminen suomalaisille suo. EU:n arvostus ei ole kansalaisten silmissä kuitenkaan kovin hyvä. Lieneekö syynä ”kurkkudirektiivien” maine ja siihen liittyvä kokemus pikkutarkasta ja täysin turhasta sääntelystä, joka on irronnut arjen tajusta. Vai kiusaako mieliä Timo Soinin hauskasti kuvaama pyöriäistentarkkailija, joka aamulla lähtee veneelleen piippu suussa ja hatunreuhka päässä ja illaksi sitten kotiin. Kun kerran muillakin merenrantamailla on, niin sitten Suomellakin. Ja saman aikaisesti, Euroopan väestä ikääntyy, kilpailukyky hiipuu verrattuna Aasian kasvaviin talousmahteihin ja saavutettujen etujen ja elintason ylläpitäminen käy koko ajan työläämmäksi puhumattakaan ympäristöön ja kulttuurien ristiriitoihin liittyvistä haasteista. Ja kulttuurierot ovat tärkeitä. Suomessa on totuttu luottamaan miehen sanaan ja toimimaan niin kuin yhdessä sovitaan. Mutta kaikki eivät tee niin. Tilanne on sama kuin koulussa, jossa verrataan toisiinsa kympin tyttöä, joka pillahtaa itkuun saadessaan kokeesta ysin, sellaiseen poikaan, joka hädin tuskin ehtii avaamaan kirjoja illalla, kun kaikki aika menee kavereiden kanssa pelaamiseen. Suomalaiset toimivat kuin kympin tytöt ja ovat myös itse rakentaneet EU:n ympärille byrokratiaa, joka tuskastuttaa kaikkia toimijoita ja lisää vihaa koko järjestelmää kohtaan. En ihmettele kansalaisten hitautta. Suomesta valitaan 13 meppiä, jotka parlamentissa eivät edusta. ”Suomea”, vaan kukin omaa puoluettaan. Keskustakin kuuluu EU:ssa liberaalien ryhmään, mikä minusta on vähintään merkillistä. En tunne ryhmää mitenkään omakseni. Mieluummin kuuluisin konservatiiveihin.Vaikea on suomalaisille viljelijöille selittää, että liberaaliryhmän tavoitteen EU:ssa poikkeavat täysin keskustan tavoitteista Suomessa. Mutta kaikista vakavin haaste liittyy arkea elävien kansalaisten ja vallan rakenteissa toimivien luottamushenkilöiden suhteisiin. Luottamushenkilöitä vaanii koko ajan vaara, jossa asioiden liitos ihmisten arkeen katkeaa ja toimintoja pyörittävät rakenteet. Silloin päätöksentekojärjestelmät ja niihin liittyvä mutkikas edunvalvonta vie kaiken ajan. Kaikki tekevät kamalan paljon työtä, mutta kukaan ei oikein ehdi ajattelemaan tekemisiään ja niiden järkevyyttä. Työn onnistumista mitataan sen mediassa saamalla tilalla. Kun tähän liitetään populismin taito yksinkertaistaa ja pelkistää, katoaa horisontti sekä äänestäjiltä että monilta poliitikoilta. Poliittisen toiminnan ainoa kriteeri liittyy kuitenkin päätöksen –lain tai määrärahan- vaikutukseen kansalaisten arkeen. Jos arki menee kovin vaikeaksi sääntöviidakon takia, tai kansalaisten tuloerot kasvavat kohtuuttomasti tai kaikille ilmeisiä epäkohtia ei kyetä ratkaisemaan, edessä on aina jonkinasteinen kriisi. Kyllä matala äänestysprosentti on selkeä viesti siitä, että kaikki ei ole kohdallaan. Puoluesihteeri sanoi, että keskustan ongelma oli matala äänestysprosentti. Ei ollut. Ongelma oli se, että vain 19 prosenttia äänesti keskustaa. Ehdotan, että eduskuntaryhmässä kuunnellaan seiraalleen nousten Nälkämaan laulu. Ja sitten täysi remontti päälle....

15.04.2009

Lumedemokratia

Katja Boxbergin ja Taneli Heikan uusi kirja, Lumedemokratia, on pitkään ollut pöydälläni lukemattomana. Nyt luin sen ja täytyy myöntää, että kannatti. Kirja on tietenkin kärjistys, mutta terävä ja ravisteleva. Jokaisen politiikassa mukana olevan kannattaisi se lukea. Suomeenhan on rakentunut jotenkin sellainen puhetapa, että on vasemmistointellektuelleja ja vihreitä intellektuelleja ja kovin vähän heitäkin. Oikealta tulee –niin tunnutaan ajateltavan – vain pahaa ja itsekästä. Kirja paljastaa tämän ajattelun hölynpölyksi. Niin kuin paljastaa monta muutakin tuttua ja turvallista ajattelutapaa ja yhteiskuntarakennetta.Eniten minua puhuttelee sen paljastaminen, kuka loppujen lopuksi konsensus –pelissä häviää. Siinä häviävät pienituloiset ja myös keskiluokka. Vertailut muihin pohjoismaihin ovat kohtikäyviä ja pysäyttäviä. Jos Ruotsi ja Tanska ovat osanneet järjestää olonsa meitä viisaammin, kenen pitäisi katsoa peiliin? Suomalaisten päättäjien ja päätöksentekokulttuurin.  Kun yhteiskunnallinen keskustelu kadottaa rehellisyyden, suoruuden ja älyllisyyden, syntyy hiukan samanlainen tilanne kuin sadussa keisarin uusista vaatteista. Jouduin itseni kanssa lujille. Mietin omia toimiani Espoon kunnallispolitiikassa ja eduskunnassa. Kysyin itseltäni, olinko minä ollut mukana lipevässä konsensuspolitiikassa, tietoisesti tai tietämättäni. Ja täytyy myöntää että olen. En kovin lipevässä, mutta rakenteissa kuitenkin. Minua harmittaa vieläkin, että suostuin muutamassa asiassa ryhmän enemmistön kantaan. Yksikään päätös ei olisi minun mielenmuutoksella vaihtunut toiseksi, mutta olisi helpompi katsoa aamulla peiliin. Muutamassa asiassa pidin pääni, hävisin, mutta tunnen edelleen toimineeni niin kuin äänestäjieni edustajan piti toimia. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on pitkä ketju. Ensin muuttuu puhe, sitten ajatukset, sitten asenteet, sitten teot ja vasta viimeisenä laki. Minuun kirja vaikutti niin, että ketjun kaksi ensimmäistä asiaa ovat uudessa järjestyksessä. Lue kirja. Katsotaan sitten, joudutko prosessiin. Tietysti toivoisin, että jostain löytyisi niin rohkea kansalainen, että kirjoittaisi samanlaisen kirjan kirkosta. Ei tulisi yhtään liian aikaisin. ...

08.03.2009

Voiko tämä olla totta?

Eletään merkillistä aikaa. Tasavalta on yhden koko historiansa hämmentävimmän talouskriisin edessä ja saman aikaisesti ammatillisella puolella puhutaan yleislakosta. Jyrkän kannan ymmärtäisi, jos vaivalla saavutettuja etuuksia oltaisiin kovalla kädellä leikkaamassa. Mutta nyt puhutaan eläkeiän nostamisesta parilla vuodella pitkän siirtymäajan kautta. Ja vielä niin, että asiaan liittyvä valmistelu ja kaikkinainen kehitystyö on vasta alkamassa.SDP on tietysti uuden puheenjohtajansa voimin käynnistänyt koko poliittisen myllyn ja myllytyksen. En halua sanoa, etteikö Vanhasen ulostulossa olisi arvostelun sijaakin, mutta kyllä suhteellisuudentajulla ei ole vankkaa jalansijaa poliittisen vasemmiston –johon myös ay –liike työnantajia lukuun ottamatta kuuluu – keskuudessa. Ruvetaan puhumaan yleislakosta sellaisen asian yhteydessä, josta kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä:. Eläkeikää on nostettava, jos edessä oleva rakennemuutos halutaan edes yrittää ottaa järkevästi ja hallitusti vastaan. Koko työn tekemisen kulttuuri on arvioitava uudelleen. Jos mihin, niin siihen tarvittaisiin nyt ay –liikkeen toimia. Voisivat ottaa naftaliinista PartaKallen periaatteet, joiden mukaan ihmiselle on annettava yhteisestä potista tarpeiden mukaisesti, mutta jokainen on vastaavasti velvollinen kartuttamaan yhteistä hyvää kykyjensä mukaisesti. Mutta vasureita kiinnostaa vain päivänpolitiikan valtarakenteet, mikä tietysti sinällään on aivan ymmärrettävää varsinkin kun uhkailemalla ja kiristämällä on hankittu suhteeton puhe- ja toimivalta yhteiskunnassa.  Kaikista merkillisintä on se, että samanaikaisesti maailma on muuttunut niin, että esim. ns. prekariaatti, eli pätkätyötä tekevät ihmiset, ovat käytännössä edunvalvonnan ulkopuolella. Siis ne, jotka tänä päivänä ovat kaikista heikoimmassa asemassa. Samoin se kuuluisa puhe naisen eurosta, joka – vaikka asia sinällään ei pidä paikkaansa – on vain 80 senttiä, on myös ay –edunvalvonnan häpeätahra. Samoin naisvaltaisten yritysten vastuu lasten syntymään liittyvien kustannusten kantamisesta. Ei ole kukaan puhunut yleislakosta näiden asioiden yhteydessä, vaikka koko ongelma, tarve nostaa eläkeikää, liittyy matalaan syntyvyyteen. Tämän yhteiskunnallisen ongelman sylttytehdas on lähempänä tovereita kuin ollenkaan muistavatkaan. Ja sitten puhe demokratiasta. Voiko mitään farisealaisempaa olla, kun vaatia demokratian vaalimista ja samalla horjuttaa demokraattisesti valittujen valtioelinten toimintaa korporaatiovallalla. Jos tässä maassa ei elettäisi sellaisessa median alennustilassa kuin eletään, meillä ei keskusteltaisi nyt eläkeiän nostosta, vaan siitä, missä elimissä ns. sosiaalitupo oikein päätettiin. Kun minun mielestäni asia on täysin lainsäädäntökysymys. Etujärjestöillä olisi tietenkin oikeus tuoda päätöksenteon pohjaksi omat näkemyksensä, mutta ei muuta. Silloin valta ja vastuu olisi niillä, jotka on kansan äänillä valittu sitä käyttämään. Teksti on nyt hiukan kovaa. Olen toki valmis myöntämään kolmikantatyön saavutukset ja ay –liikkeen historiallisen arvon. Mutta tämän päivän ongelmien ja vaatimusten heijastuminen sekä ammatillisen että poliittisen työväenliikkeen toimintoihin on tuskallisen hidasta. Siinä voi kurki kuolla ennen kuin suo sulaa. ************ Keskiviikkona hallitus ilmoitti vetäytyvänsä. Tuli surullinen olo. Tätäkö on suomalainen demokratia? Tätäkö on poliittinen avoimuus ja rehellisyys? Suuren puolueen (nais)puheenjohtaja ja (nais)varapuheenjohtaja ilmoittivat iloisesti, että kansa voitti. Saapa nähdä voittiko. Voi olla niinkin, että perässä tulee lasku. Ja eniten pelottaa se, että jos edesssä on todella vaikeita taloudellisia aikoja, kuka silloin puolustaa kansaa. ...

19.02.2009

Korotetaan siis veroja?

Lama painaa ja alkaa näkyä vähitellen kuntien talouksissa. Myös Espoossa mietitään, onko verotulojen lasku korvattava verojen korotuksilla. Luulen, että niin joka tapauksessa tehdään. Se on kaikista helpoin tie ja sitä tuetaan vahvalla hyvinvoinninpuolustamisretoriikalla. Maksamme siis mieluummin lisää veroja kuin tingimme julkisista palveluista. Toinenkin vaihtoehto olisi olemassa. Tai oikeastaan kolmas. Se toinen on velan lisääminen. Vaihtoehto olisi tutkia täikammalla palveluiden tuotantorakenteet. Pari vuotta sitten Espoon oma tarkastuslautakunta teki selvityksen erään tulosyksikön toiminnan "tehosta". Prosenttiluvuksi saatiin 38. Se tarkoittaa sitä, että esim 10 hengen siivoustiimissä kuusi ihmistä tekee koko ajan jotain muuta kuin siivoustyötä. Ymmärsitte aivan oikein. Tutkimus ei nimittäin väitä, että ihmiset ovat laiskoja. He tekvät vain jotain muuta, kuin mihin eidät on palkattu. En halua syyttää ketään yksittäistä ihmistä, mutta kyllä tästä joku on vastuussa. Viime kädessä valtuutetut. On vain niin raadollista tajuta, etä rahan lisäyksellä edessä oleva palvelutarpeen kasvu ei ole hoidettavissa. On tehtävä kärsivällinen toimintojen uudelleenjärjestely. Mutta kuka sen suunnittelee ja toteuttaa? En usko, että kaupungin oma virkamiesorganisaatio on oikea taho sitä tekemään. Se kuormittuu niin valtaisalla määrälle erilaisia työpaikkaan, koulutukseen, saavutettuihin etuihin ja poiliittisiin eturistiriitoihin liittyviä intressejä, että suunnittelu ei vain onnistu. Pragmaattinen palvelun käyttäjän ja veronmaksajan intressi ei vain löydä tarpeeksi vahvaa puolustajaa. Sellainen pitäisi kuitenkin jostain löytää, ennen kuin raha toimii konsulttina. Siinä pelissä aina vähäosaisimmat ja köyhimmät kansalaiset häviävät eniten....

22.01.2009

Voi vanhuksia!

Ajan aina silloin tällöin taksia. Harrastus on avannut eteeni sellaisen elämän kirjon ja todellisuuden, jonka oikeita kasvoja en tuntenut, vaikka niin luulin. Riipaisevinta on nähdä huonokuntoisten vanhusten suuri määrä. Ei siinä sinänsä mitään erikoista ole, meille kaikille käy niin kun ikää kertyy tarpeeksi. Erikoista on tajuta, että nuo ihmiset asuvat yksin. Kunto on niin huono, että mikäli he asunnossaan kaatuvat tai vain istuvat liian alhaalle, he eivät pääse ylös ilman apua. Puhumattakaan nyt siitä ahdistuksesta, joka yksinäisyys tuo. Kuvaan lyhyesti erästä tilannetta. Kenenkään on turha yrittää tunnistaa tästä mitään, koska kehykset ovat minun laatimiani, mutta kertomus on tosi. Ajan autolla kerrostalon pihaan. Tiedän, että tulossa on vanhus, joten en turhaan hätäile, vaikka tulijaa ei kuulu. Kymmenen minuutin kuluttua nousen ylös ja päätän mennä tarkistamaan, onko kaikki hyvin. Soitan ovikelloa ja jään odottamaan. Kuluu viisi minuuttia. Sisältä kuuluu hiljaisia ääniä, joten tiedän asukkaan olevan kotona. Soitan uudelleen ovikelloa. Äänet lähestyvät ja ovi avataan varovasti. Pyörätuolissa istuu hauraan näköinen vanhus, joka selvästi pelkää näkemäänsä, suurta mustiin pukeutunutta miestä. Yritän rauhoitella ja kerron kuka olen ja mikä on asiani. Olen siis taksikuski ja tulin noutamaan häntä lääkärikäynnille. Vanhus sanoi, että ei ole vielä valmis lähtemään. Pukeutumiseen oltaisiin tarvittu kodinhoitajan apua, mutta tulija oli myöhässä. Asunto oli ovelta katsottuna kuin räjähdyksen jäljiltä, eikä pyörätuolissa istuvalla asukkaalla ollut edellytyksiä tehdä asialle mitään. Hän oli itsekin resuisen ja likaisen oloinen. Teki mieli kysyä, että saanko kerätä roskat lattialta ja pöydältä ja viedä mennessäni roskikseen. En kuitenkaan uskaltanut tehdä niin, koska ajattelin, että minua voidaan varmasti syyttää kaikenlaisesta tunkeutumisesta ja kotirauhan rikkomisesta, jos jotain sattuu. Totesimme tilanteen. Pyysin häntä tilaamaan uuden auton sitten kun on matkaan valmis. Varmistin vielä että hoitaja oli todella tulossa ja hyvästelin vanhuksen. Kuittasin matkan hukka-ajoksi ja palasin lähimmälle tolpalle. Tiedän hyvin, että kaupunkien strategian mukaan vanhuksia pyritään hoitamaan omassa kodissa erilaisten tukipalveluiden avulla niin pitkään kuin mahdollista. Edessä olevaa väestörakenne pakottaa tähän. Mutta edellä lyhyesti kuvaamani asiantila ja sadat muut vastaavat ovat kaikesta huolimatta hyvin lähellä heitteillejättöä.  Ei ole ollut naisrintamaa itkemässä ja vaatimassa vanhuksille subjektiivista oikeutta hoivaan, tai priorisoimassa palvelutuotantoa tai kehittämässä vaihtoehtoja. ...