05.12.2008
Ilman arvoja ei ole yhteistä suuntaa
Uutiset ovat pitkään ilkamoineet otsikoilla: Keskusta on hämmennyksen tilassa. Puoluevaltuuskunnan kokouksen lopputulemaksi jäi vaikutelma, että asia oli esillä, mutta mikään ei oleellisesti puolueessa muuttunut. Sormet osoittivat Matti Vanhasta ja Jarmo Korhosta ja eniten jälkimmäistä. Mutta Vanhaseltakin vaadittiin ryhtiä, jämäkkyyttä, kiltteyden unohtamista, politiikan tekemistä jne.Vaatimukset ovat kovia. Niissä näkyy kulttuurin muutos. Puoluejohtajan on oltava mediavetoisessa politiikassa komea, varma, kielitaitoinen ja karismaattinen monitaituri. Myös asiasisältöjen on oltava linjassa mielikuvan kanssa, muutoin lopputulos on falski. Epäonnistumisen hetkellä johtajille pidetään käytöskoulutusta, vaikka jokainen sisimmässään tietää, ettei se riitä. Tarvitaan kokonaisuus, jossa ohjelma ja henkilöt vetävät samaan suuntaan. Hämmennys liitettiin myös keskustan linjaan. Puolue koettiin eriseuraiseksi, mikä myös kulutti ja kuluttaa luottamusta. Eriseuraisuus voi olla totta, mutta sitä ei korjata vaatimalla yksimielisyyttä. Vai pitäisikö asia kysyä näin: Kuka vaatii yksimielisyyttä ja keneltä? Sehän olisi vallankäyttöä ja alkeellista sellaista. Yksimielisyys voi perustua vain poliittiseen ohjelmaan, jonka sisältöön minä ja mahdollisimman moni suomalainen voi laittaa nimensä alle. Ilman sitä voimapolitiikka, tahtopolitiikka ja ylipäätään kaikkinainen poliittinen uho kuulostaa peitetarinalta, joka vain siirtää rehellisyyden aikaa tuonnemmaksi. Mutta tässäpä se villakoiran ydin taitaa ollakin. Keskustalla on ollut taito ja mahdollisuus nousta pois eturyhmäpolitiikasta yleispuolueeksi. Kansalaisia on puhuteltu vaikkapa perusturvan, koulutuksen tasa-arvon, yrittäjyyden edistämisen ja uudistusvalmiuden teemoilla, jotka eivät koteloidu tiettyihin ammattiryhmiin, alueisiin, enemmistöihin tai vähemmistöihin. Kaikki eväät rakentaa yhteiskunnallinen ohjelma, jossa näkyy edellytysten tasa-arvoa tai hyvän elämän edellytyksiä sanoittava malli, on ollut koko ajan käden ulottuvilla. Mutta se olisi pitänyt mieltää strategiaksi; ohjelmaksi, jolla voitetaan sota. Keskustalle ei enää löydy selkeää paikkaa yhteiskunnallisia äärimmäisyyksiä tasoittavana ja yhteiskykyisenä poliittisena voimana. Äärimmäisyyksiä ei kylmän sodan ajan poliittisessa hengessä enää ole. Mikään puolue ei edusta äärtä tai laitaa. Yhteiskunnallisia äärimmäisyyksiä on tietenkin vaikka millä mitalla, mutta ne täytyy tunnistaa asioista. Esim. ympäristöliikkeessä on mukana nihilismiä ja ihmisvihaa, jonka ei pidä antaa vaikuttaa politiikan sisältöön. Oleellista ei enää ole, minkä nimisen puolueen tai toimijan kanssa tehdään yhteistyötä. Oleellista on yhteinen poliittinen ohjelma. Jos kerran Jyrki Katainen linjaa puolueensa keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi ja saa kenttätyöhän valtaisan määrän innokkaita ihmisiä, en ymmärrä niitä puheita, jotka vaativat eron tekemistä kokoomukseen. Eikö tämä ole pikemminkin kutsu yhteistyöhön ja vahvan rintaman etsimiseen poliittiselle ohjelmalle? Jos poliittista toimintaa ei mielletä strategiaksi, se mielletään taktiikaksi. Taktikoinnilla voidaan joskus voittaa yksittäinen taistelu, mutta voiton jälkeen joukoilla on merkillinen tyhjä olo, kun ei oikein tiedä, miksi sodittiin ja mitä tällä osavoitolla tehdään. Tohtori Seppo Kääriäinen oli aivan oikeassa vaatiessaan arvoja esiin. Strategia pohjautuu arvoihin eli käsitykseen siitä, mikä on ihmiselle ja yhteiskunnalle hyvää. Kyse ei ole vain yleisestä puolivillaisesta arvopuheesta, vaan niiden asioiden nimeämisestä, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia. Puhe siis paljastaa, että kaikki arvopuheissa kuvatut asiat eivät ole yhtä arvokkaita ja osa ei ole arvokasta ollenkaan. Arvopohdintaa ei haluta käydä. Paine pitää kaikkia arvoja ja arvostuksia yhtä arvokkaina on aivan päällekäyvä. Sitä kutsutaan yleensä virheellisesti suvaitsevaisuudeksi. Suvaitsevuushan tarkoittaa erilaisten ja eri tavalla ajattelevien ihmisten hyväksymistä ihmisinä, ei sitä, että kaikki ”arvot” ovat yhtä arvokkaita. Liityin aikanaan Suomen keskustan jäseneksi kahdesta syystä. Ensiksikin puolueessa oli taitavia poliitikkoja, joita oli helppo pitää esikuvina. Toiseksi minua puhutteli toteamus: ”Keskusta on konservatiivinen arvopuolue ja radikaali yhteiskunnallinen uudistuspuolue.” Linjaus on toiminut kohtuullisen hyvin tähän saakka. Nyt olen hämmentynyt. Eteeni nousee kaksi yhteiskunnallista kuvausta, joihin en halua liittyä. Vaikka hyvinvointisuomi rakennettiin yhteistyöllä sosiaalidemokraattien kanssa, kyse ei ollut rakkaus-, vaan järkiavioliitosta. Nyt tämän suhteen lähde on kuivunut. SDP:llä ei ole missiota yhteiskunnalliseksi ohjelmaksi globalisaation maailmassa. Entisestä uudistajasta on tullut kaikkea oleellista muutosta jarruttava vanhus. Lapsilleni se tarjoaa vain työpaikan vanhainkodissa. Toisen kuvauksen nimi on liberalismi. Sana itsessään ei ole minulle vastenmielinen, mutta sen kärki ei merkitse yhteiskunnallista uudistusohjelmaa, jossa vaikkapa pienyrittäjien arkea helpotettaisiin. Tai korjattaisiin vanhoja palvelurakenteita niin, että kansalaisilla olisi aidosti mahdollisuus valita. Sen sijaan liberalismi tuottaa koko ajan lainsäädäntöehdotuksia esim. perhe-elämän ja kasvatuksen aloilla, joissa keskustan koeteltu konservatiivinen arvomaailma pyyhkäistään romukoppaan. Se rämettää minulle tärkeitä arvoja ja vie pohjaa ja intoa poliittiselta strategiatyöltä. Keskustaa olen aina arvostanut sivistysliikkeenä. Sivistys ei tarkoita vain hyviä Pisa –tuloksia ja ylipäätään suurta teknistä detaljien hallintaa, joka johtaa pirstaloituvaan tiedon- ja maailmankuvaan. Sivistys on aina ensisijaisesti arvoluokkien tajuamista. Yhdysvaltojen politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta amerikkalainen poliittinen retoriikka on alansa huippua. Kun John McCain onnitteli Barack Obamaa, hän sanoi Obaman kampanjan antaneen monille ihmisille sen toivon, että asioihin ja politiikkaan voi vaikuttaa. Tunnustamalla tosiasiat Keskusta voi löytää yhteyden niihin ihmisiin, jotka haluavat tehdä työtä yhteisten yhteiskunnallisten tavoitteiden eteen ja rakentua näin poliittiseksi liikkeeksi, jolla on myös suurten muutosten keskellä selkeä ohjelma. Sitä seuraa yhteinen suunta ja toiminnan into....
30.10.2008
Hävittiin
Kunnallisvaalit on pidetty ja puolueilla on analyysin paikka. Kokoomus ja perussuomalaiset menestyivät hyvin, SDP otti köniinsä historiallisella tavalla ja keskustan asema ei ole paljoa parempi. Tunkion päälle ensimmäisenä ehtineet poliitikot ovat jo näyttäneet ovea Vanhaselle, Korhoselle ja osalle ministereistä. Kunpa kyse olisikin niin yksinkertaisesta asiasta kuin henkilöistä. Keskustan puoluekokous on perinteisesti tunnettu ja tunnustettu paikaksi, jossa suomalainen demokratia ei kuvia kumarra. Mutta nyt on edessä sellainen murros, josta ei selvitä vain henkilöitä vaihtamalla. Nyt pitää kysyä, mitä keskustalaisuus tänä päivänä on? Politiikan arki pakottaa tähän pysähtymiseen. Moni kysyy, miksi kokoomus menestyy nykypolitiikalla ja keskusta häviää. On sanottu, että keskusta leikkii pikkukokoomusta ja on tuomittu leikin häviämään. Minusta kysymys on aivan eri asiasta. Eteenpäin ei päästä ennen kuin punamultakeskusta ja sinivihreä keskusta puhuu samaa kieltä ja vetää samaan suuntaan. Nyt on käynyt niin, että hallitus on parjauksista huolimatta tehnyt varsin hyvää politiikkaa, mutta keskustan punamultaväki puoluesihteerin johdolla on sitä koko ajan arvostellut ja nakertanut. Miksi siis ihmetellä, kun kokoomus kerää pisteet hyvästä politiikasta. Mitään asiallista vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole kukaan esittänyt. On kyllä vaadittu paluuta aluepolitiikkaan. Ei onnistu. Tulkaa Espooseen vaaliteltalle puolustamaan alueellistamista. Soininvaara oli aivan oikeassa sanoessaan, että maassa tapahtuu sellaisia muutoksia, joihin mikään puolue ei asian syvässä mielessä voi vaikuttaa. Jos väki vähenee ja ikääntyy, sammuu taloudellisen menestyksen tärkein liekki, jota paluu Kekkosen ajan aluepolitiikkaan –joka aikanaan oli todellinen menestystarina- ei muuksi muuta. Paasikivi opetti rakentamaan poliittisen toiminnan tosiasioiden tunnustamisen varaan. Nyt on sen aika. Toimintaympäristöön on tullut kolme muuttujaa, ja ne on kohdattava silmästä silmään: ikääntymien, globalisaatio ja ympäristö. Jos haluamme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan, on julkisten palveluiden tuottaminen muutettava radikaalilla tavalla. Tässä prosessissa demarit ovat pelkkiä jarrumiehiä. Ovat ainakin tähän saakka olleet. En epäile hetkeäkään heidän kykyään ymmärtää tosiasioita, mutta valtapolitiikka vetää toiseen suuntaan. Globalisaatio pakottaa uudella tavalla ajattelemaan Suomea kokonaisuutena, johon ei mahdu vanhakantainen alueiden vastakkainasettelu. Tämä tarkoittaa sitä, että vahvoja alueita –jotka siis voivat pärjätä kansainvälisessä metropolikisassa – on ennestään vahvistettava. Tämä on viheliäinen juttu, ja koettelee totuttua tapaa mieltää alueellinen oikeudenmukaisuus. Olen heti valmis kääntämään kelkkani, jos joku perustelee minulle paremman mallin. Voi tosin olla niin, että se on jo käden ulottuvilla uudessa uusiutuvaan energiaan perustuvassa tulevaisuudessa. Suomessa on puuta, vettä, tuulta ja biomassaa ja kaikkia näitä tarvitaan. Keskusta voisi ottaa tämän asian omaksi realistiseksi vahvuudekseen. Monimuotoinen city-”hömppä” –vihreys kun elää sellaisen periaatteellisien ongelman edessä, että he eivät osaa sanoa, kannattaako ihmisten elää maapallolla ollenkaan. Ja kun tähän kysymykseen ei osaa vastata, rupeaa politiikkaan tulemaan koko ajan enemmän ja enemmän nihilistisiä piirteitä. ...
04.10.2008
Professori Lea Pulkkinen -siunattu sinä vaimojen joukossa
Olen odottanut, käynnistääkö Kauhajoen murheellinen tapahtumasarja todellisen yhteiskunnallisen keskustelun vai ei. Nyt siihen on olemassa aineksia, kun professori sanoi äänen sellaisen asian, joka on pitkään ollut suomalaisen yhteiskunnan tabu. Pisa -tulokset ovat huippua, mutta lasten "viihtyminen" kouluissa laahaa kansainvälisillä jumbosijoilla. Aina voi sanoa, ettei koulussa tarvitsekaan viihtyä -niin kuin ei tarvitse viihtyä työpaikoillakaan- mutta onko asia niin. Lainaan uutista: "Koululaitos ei Pulkkisen mielestä kaipaa lisää kuraattoreita ja psykologeja vaan paremman opetussuunnitelman. Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään.- Nykyinen kilpailu kaikenlaisista suorituksista johtaa siihen, että häviäminen kasautuu, kun keskitytään älyllisiin toimintoihin. "Pitkäaikaisia oppilas-opettajasuhteita ei ole" Pulkkinen haluaa kouluihin enemmän mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintaa, johon monipuolinen taideaineiden opetus antaisi mahdollisuuden. Kun valmistetaan näytelmä, lauletaan kuorossa ja tehdään isoja kuvataiteellisia projekteja, jokainen löytää kokonaisuudessa oman paikkansa. - Tämän tapainen yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi. Kokonaisvastuut yhteisöstä, pitkäaikaiset opettaja-oppilassuhteet ovat mennyttä päivää, Pulkkinen huomauttaa." En osaa sanoa, ovatko kaikki asiat juuri niin kuin Pulkkinen tässä sanoo, mutta kahdeksan lapsen isänä voin sanoa, että nyt kuitenkin katsotaan asioita silmiin. Minulla olisi takataskussa vielä toinenkin tabu, joka vain odottaa purkajaa. Sen rinnalla tämänpäiväinen lesbohomotasa-arvokeskustelu on pinen pieni dekadenssikulttuurin pintapyörre, jota ylläpitää etelän elämästä vieraantunut media. Se tabu on päivähoito. Ei subjektiivista päivähoito-oikeutta koskaan laadittu lapsen parhaaksi tai lapsen edun lähtökohdista. Mutta minun sanomisillani tässä asiassa ei ole mitään merkitystä. Minut leimataan taustani takia ja siksi että olen mies. Adotan sitä professoria, joka sanoo ääneen sen, että myöskään tällä keisarilla ei ole vatteita. ...
23.09.2008
Olisiko pysähtymisen aika?
Kauhajoen tapahtumat järkyttävät. Monilla on halu ja tarve kysyä ja kyseenalaistaa ja yksinkertaistavat selitykset pääsevät aina lööppeihin. Mutta jotain on elämässämme sivuraiteilla, kun tällaista tapahtuu. Ja sivuraiteilla ei ole ampujaa haastatellut polisiivirkailija ja suomalaisten ampumaharrastus. Nyt vain käy niin, että poliisi joutuu kohtuuttoman paineen alle ja samalla käynnistyy keskustelu aselaista. Voi olla, että jälkimmäisessä onkin tarkistamisen tarvetta, mutta se on kuitenkin huono yhteiskunnallinen selittäjä tapahtuneelle. Ei kait kukaan voi väittää, että järkyttävä tapahtumasarja ei olisi löytänyt välineitä, vaikka kaikki aseet olisivat seurojen kaapissa. Mutta nyt pitäisi kysyä, millaiset rakenteet yhteiskunnassamme syövät sitä paljon kaivattua yhteisöllisyyttä. Se on ainakin sanottava avoimesti, että olemme viimeiset 30 vuotta rakentaneet yhteiskuntaa sellaisen mallin mukaan, jossa yhteisöllisyys kuihtuu. Yhteisöllisyys tarvitsee yhteisiä päämääriä, arvojakin, mutta ennen kaikkea yhteistä tekemistä ja toimimista. Meillä on yhteiskunta, jossa yhtäältä jokainen on oman onnensa seppä, ja toisaalta julkinen sektori on ”vastuussa” hyvinvoinnista. Tämä vastuun sosialisointi alkaa pikkuhiljaa tuottamaan hedelmää. Kuulin alkukaaoksen analyysissä sellaisiakin mielipiteitä, että ongelman ytimessä on yhteiskunnan palveluiden puute. Ei ole. Mutta sellaista puppugeneraattoria ”media-asiantuntijat” vain pyörittävät. Koskaan ei ole suomalaisten arjen tukena ollut sellaista määrää asiantuntija-apua ja tukipalveluita, kuin on tänä päivänä. Ja koskaan aikaisemmin Suomen historiassa ei viranomaisyhteiskunta ole tehnyt kansalaisista niin avuttomia kuin tänä päivänä. Mutta entäpä seuraavat asiat: Jospa pahoinvoinnin taustalla olisikin media. Kauhajoen surmapäivänä iltapäivälehdissä oli mm. seuraavat otsikot: "5 –vuotias heitti kaveriaan tiilellä naamaan" ja "Uraäidit: Ero lisäsi omaa aikaa." Mitä jos eduskunta säätäisi erillisen iltapäivälehtiveron niin, että kioskilta jokainen lehti maksaisi vähintään 10 euroa. Perusteluksi riittäisi tyhmyyden leviämisen estäminen kansalaisten keskuudessa. Eivät fiksut ihmiset tietenkään lööppejä usko, kyllä minä sen tiedän, mutta joku tuntuu uskovan. Tai jospa kysyttäisiin, mitä yhteiskunnan kahdelle perusinstituutiolla, perheelle ja lasten kasvatukselle ja hoivalle on tapahtunut? Kuka puolustaa julkisesti avioliittoa koko elämän kestävänä liittona, jossa puolisot kantavat vastuuta toisistaan ja lapsistaan. Jos joku etsii omaa aikaa tai rakentaa uraa lasten kustannuksella, sitä pitäisi paheksua itsekkäänä ja vastuuttomana elämäntapana. Jos lapset näiden ja monien muiden kysymysten alla oireilevat, he osoittavat sillä ainoastaan terveyttä. Missä viipyy todellinen perhepolitiikka. Sellainen, jossa ydinperhettä suojellaan ja esim. veropolitiikalla kannustetaan. Jos feministien katkera ja kaikesta terveestä vieraantunut tasa-arvosoopa värjää poliittisen kysymyksenasettelun, katoaa päättäjiltä hyvän idea. Voi tuntua naivilta, mutta minä ajattelen, että hyvä on ja sitä pitää tietoisesti viljellä ja varjella. Tämän kysymyksen voi esittää jopa Kauhajoen tapahtumien uutisoinnille. Kenen etu on pyörittää taukoamatonta julkisuusrumbaa tällaisen onnettomuuden ympärillä. Se vain entisestään ruokkii niitä ressukoita, jotka haluavat julkisuuteen keinolla millä hyvänsä. Lipponen sanoi uudessa kirjassaan ”Järki voittaa”, että kaunajournalismi pyörittää julkisuusmyllyä. En tiedä onko kyse kaunasta, mutta kirjan toisesta pääteemasta kyllä, nimittäin sivistyksestä. Sivistys on aina avoluokkien tajuamista ja kunnioittamista. Tässä ei kenelläkään ole varaa paukutella syyttömyyden henkseleitä, mutta viisaudella ja tyhmyydellä tai hyvällä ja pahalla on suuri ero. Kauhajoen surmaaja kuoli sairaalassa viranomaisten ympäröimänä. Yhtään omaista ei ollut paikalla. Surullista, mutta samalla viiltävän kuvaavaa. Viranomaisia tarvitaan ja myös tässä tragediassa he ovat toimineet esimerkillisesti. Mutta sellainen yhteiskunta on eksyksissä, joka luulee rahan ja viranomaisten voivan hoitaa sen elämänalueen, joka kuuluu omaisille....
08.06.2008
SDP puhuu pötyä
Sdp valitsi puoluekokouksessa itselleen uuden puheenjohtajan. Rohkea päätös. Toivon kaikkea hyvää. Ennen kaikkea toivon puolueen uudistumista; sitä josta on paljon puhuttu, mutta josta on kovin vähän näkyvää tulosta. Yksi uuden puheenjohtajan ja koko puolueen julkitulo liittyi -tietenkin- päivähoitoon. Kaikille ilmainen hoitopaikka ja tasasuuruiset lapsilisät ovat nyt tavoitteena. Ainakaan tämä vaatimus ei edusta minkäänlaista uudistumista. Vanha itäsaksalainen perhepolitiikka on edelleen kovassa huudossa puolueen kaadereissa ja suhteettoman paksussa demarivirkamieskunnassa. Valitettavasti suomalainen päivähoitojärjestelmä edustaa vanhanaikaista, työelämän tarpeisiin ja vanhempien toiveisiin sopimatonta jäykkää virkamisvaltaista sanelupolitiikkaa. Sitä ei ole missään vaiheessa ajateltu lapsen edun ja parhaan kannalta tai niin, että oltaisiin aidosti haluttu rakentaa perheille joustavia vaihtoehtoja. Samaa sumutusta edustaa puhe tasasuuruisten lapsilisien tarpeellisuudesta. Että menot ovat suurimmat ensimmäisen lapsen kohdalla. Haloo demarit. Ettekö ole ollenkaan lukeneet tutkimuksia lapsiperheiden talouden kehityksestä. Karkeasti voi todeta, että perheen talous on sitä tieukemmalla, mitä enemmän perheessä on lapsia. Tämä kaikki on poliittisten päätösten seurausta. Päätökset tehtiin silloin, Arja Alho oli Lipposen hallituksen ministeri. Minä en voi käsittää tätä ajattelua. Kun kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että Suomi on Euroopan kärjessä muuttumassa vanhainkodiksi, mikä intressi demareilla on kurjistaa niiden perheiden elämää, joissa vielä on lapsia. Minä jo ehdin olla toiveikas ja kuvitella, että Urpilaisella nuorena, fiksuna naisena olisi halua ja rohkeutta korjata asia. Päivähoitokin voitaisiin korjata modernilla tavalla niin, että oikeus päivähoitoon säilyy, mutta säilyy myös valinnanvapaus ja kansalaisten tasapuolinen kohtelu. Tasarahajärjestelmä hoitaisi asian kuntoon. Mutta kysymys on jälleen niistä rakenteista. Demarit eivät luovu sillanpääasemistaan sosiaalivaltion virkakoneistossa. Asemat turvataan lailla. Päämäärien saavuttamisessa tosiasioilla on kovin vähän painoarvoa. Että se siitä uudistumisesta. Mutta toivoisin todella, että Urpilainen pistäisi vanhat jäärät kuriin. Hänellä on siihen kaikki mahdollisuudet ja edellytykset. ...
05.06.2008
On Tiilikaisen aika
Vanhan kauppiasperiaatteen mukaan toisen tuotetta ei saa moittia, mutta omaa saa kehua. Olen siis päätynyt tukemaan Kimmo Tiilikaisen valintaa puoluesihteeriksi. Moni on sanonut minulle, että nyt puhuu katkera mies. Jäit ilman rahaa ja jäit vaaleissa rannalle; nytkö on koston aika? Myönnän, että tappio ja kohtelu kirvelee, mutta katkeraksi en itseäni tunnista. Kyse on nyt osaltani koko poliittisen toiminnan motivaatiosta Suomen keskustassa. Odotan juurevan kansaliikkeen korjaavia toimenpiteitä tilanteessa, jossa puoluejohdon toiminta- ja menettelytavat kuluttavat luottamusta, perustuvat vanhaan toimintamalliin ja minun mielestäni puutteelliseen tilanneanalyysiin. Haluan toimia Tiilikaisen puolesta seuraavin perustein: 1. Keskusta on aina toiminut liikkeenä, joka nostaa politiikan ykkösketjuun taitavia ja osaavia miehiä ja naisia. Tiilikaisella on hyvä koulutus ja siihen liittyvä taito analyyttiseen ajatteluun. Hän on rauhallinen, harkitseva ja selväjärkinen mies. 2. Tiilikaisen osaaminen ja asiantuntijuus osuu ajan haasteiden osalta ytimeen. Niitä ovat mm: uusiutuva energia ja sen tuottamiseen liittyvät innovaatiot, kestävä kehitys, puhdas ruoka, kansainvälinen vastuu ja yhteistoiminta, maaseudun ja kaupungin elämän tuntemus ja moderni toimintakulttuuri. 3. Tiilikainen voi ohjata keskustaliikettä realistisen tilannearvion pohjalta. Politiikassa tarvitaan aina vaihtoehtoja, mutta historiaan liittyvät vastakkainasettelut eivät toimi. Globaalissa poliittisessa päätöksenteossa kaupunki ei kilpaile maaseudun kanssa, pohjoinen ei toimi etelää vastaan eikä kenttätyö edellytä kävelemistä. Olemme kansakuntana samassa veneessä. Yksilövastuu, yhteisvastuu, yrittäminen, osaaminen ja realistinen uudistuminen ovat poliittisen toiminnan avainsanoja. Poliittinen toiminta ei perustu siihen, että virkamiehet innostavat kansalaisia osallistumaan. Into syttyy itsestään, kun asiat ja yhteiskunnalliset vaihtoehdot palaavat politiikkaan 4. Tiilikainen on sinivihreä aatteelliselta pohjaltaan. Tämä tarkoittaa niiden poliittisten toimijoiden tunnistamista ja tunnustamista, joiden vastuulla on hyvinvointiyhteiskunnan elinvoimaisuuden turvaaminen myös tuleville sukupolville. Punamulta katsoo loistavaan menneisyyteen ja keskittyy muistelmien kirjoittamiseen. Ja hyvä niin. ...
01.01.2008
Voi meitä kepulaisia
Minne katosi Vanhasen suosio ja myös hallituksen suosio? Siihenkö, että joku esitti paremman ja uskottavamman poliittisen vaihtoehdon? Ei todellakaan. Olen koko sielullani sitä mieltä, että sini-vihreän politiikan vastuulla on Suomen poliittisen järjestelmän uudistminen niin, että selviydymme edes kohtuullisesti globalisaation, ikääntymisen ja lisääntyneen palveluiden kysynnän haasteista. SDP ei siihen pysty. Sen valta ja asema on rakenteissa ja niistä puolue ei luovu. Laiva ajetaan mieluummin lujasti karille kuin käännetään kurssia. Ja juuri rakenteiden muuttaminen on kaiken avain. Tai ei nyt ihan kaiken. Ilman uutta heräämistä omaan vastuuseen, yhteisvastuuseen ja rohkeaan yrittämiseen ei kunnian kukko laula. Mutta minne se suosio hävisi? Olen päätoimittaja Laatikaisen kanssa samaa mieltä hömppämedian toiminnasta. Nyt menevät suuren ja pienet asiat, tärkeät ja vähemmän tärkeät kysymykset sekaisin tavalla, johon on vaikea puuttua. Hömppämedia kun ei harrasta analyysiä, ei kuvaa yhteiskunnan rakenteita eikä päätöksenteon perusteita. Ne, jotka asioita muutoinkin seuraavat, ovat tietenkin jyvällä ja tunnistavat pelin. Minä vain pelkään, että em. joukko pienenee koko ajan. Tai sitten vain on niin, että "tavalliset ihmiset" keskittyvät oman arjen pyörittämiseen ja viittaavat kintaalla järjestötoimintapolitiikalle. Mutta asialla on myös toinen puoli, ja siinä keskustan ykkösketjua ei tulla päästämään helpolla. Jokaisella poliitikolla on yksityiselämä, ja se ei aina kulje niin kuin itse toivoisi. Kolhut ja murheet eivät tee kenestäkään huonoa poliitikkoa. Mutta niin raadollisia me olemme, että jos yksityiselämä tarjoaa väylän julkisuuteen, kiusaus sen käyttämiseen näyttää kasvavan asioiden ohi. En usko olevani ainoa, jota tällainen meno tympii. Kun politiikasta katoa asia, siihen ei jää mitään jäljelle. On vain näppäriä mutta tyhmiä sketsejä, muotia, seksiä jne. Sillä on aina ollut oma kanava julkisuuten, mutta ykkösmedian osallistuminen täysillä tähän pyöritykseen on tyrmistyttävää. Eikö tähän maahan todella kukaan saa Hesarille vaihtoehtioa? Mutta myönnettävä on, että keskusta ei ole kovin hyvin onnistunut tämän tyhjyyden loitontamisessa. On selkeä aika pysähtyä ja katsoa peiliin. Ja jos kuva ei miellytä, vika ei ole peilissä. ...
27.02.2008
Kyse on palvelurakenteista
Ministerit Kiviniemi, Brax ja Vapaavuori köynnistivät melkoisen myrskyn vesilasissa ehdottamalla neuvoa-antavaa kansanäänestystä pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisestä. Ministereillä on oikeus mielipiteeseen ja joskus tarvitaan julkisia kärjistyksiä, jotta suma saadaan liikkeelle, mutta nyt tuli huti. Olin edsukuntaryhmässä mukana silloin kun kunta- ja palvelurakenneuudistus käynnistyi. Hanke oli ja on vakava, ja sen taustalla on aito huoli mahdollisuudesta säilyttää pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta myös lapsillemme. Mikä tätä kehitystä sitten uhkaa, kun lähes koko kansa ja kaikki puolueet yhtenä miehenä on asian takana? Uhkana on talouden globalisaatio, ikääntyminen ja palvelutarpeen kasvu. Taustalla on myös vakava periaatteellinen ongelma sen määrittelemisestä, missä kulkee yksilön ja yhteiskunnan vastuun raja. Olen sitä mieltä, että kuntien yhdistäminen ei ratkaise ainuttakaan edellä esittämääni ongelmaa. Silti olen valmis yhdistämään kuntia, jos siihen on järjellinen peruste. Pääkaupunkiseudulla sitä perustetta ei mielestäni ole. Yhdistäminen synnyttäisi vain lisää hallinnon tasoja, tehottomuutta ja suurta demokratiavajetta. Veronmaksajien kulut kasvaisivat. Viime maanantain valtuuston kokous Espoossa sen sijaan jälleen kerran toi esille todellisen porsaanreijän hyvinvointiyhteiskunnan palvelutuotannossa. Havaintoni perustuu seurantaraportti II:n tunnuslukuihin. Kyse on vanhusten palveluista. Raportissa sanotaan, että vanhusten kotihoidossa henkilökunnan välittömään asiakastyöhön käyttämä aika oli vuonna 2007 40%. Siis kahdeksan tunnin työpäivästä alle kolme ja puoli tuntia voitiin käyttää asiakaspalveluun. Tämä kysymys paljastaa palvelutuotannon rakenteisiin kätkeytyvän ongelman, ja sitä ei korjata rahalla eikä kuntia yhdistämällä. En ajattele niin, että kyse olisi työntekijöiden laiskuudesta. Mutta huonosta johtamisesta on kysymys. Tämä asia on otettava vakavasti poliittiseen keskusteluun, jos haluamme säilyttää julkiset palvelut. Minulla olisi kyllä korjausehdotuskin valmiina. Se tunnetaan palvelusetelin nimellä. Palaan asiaan toisessa kirjoituksessa myöhemmin. ...
01.01.2008
Lapsi maksaa
Nyt se on sanottu ääneen: jokaisen lapsen kasvattaminen omille jaloilleen maksaa vanhemmille silkkaa rahaa reilut 100000 euroa. Asia on tietenkin ollut tiedossa aikaisemminkin varsinkin niissä perheissä, joissa lapsia on ollut vähintään kolme. Sekin on ollut tiedossa, että lapsi on ”kalleimmillaan” murrosiässä, ei vauvavaiheessa. Jos tämä kaikki on etukäteen selvää, miksi sitä pitää tutkia ja miksi siitä pitää kirjoittaa. Siksi, että lapsiin ja lapsiperheisiin liittyy suuria poliittisia intohimoja. Eihän kukaan hanki lapsia rahan takia. Ei varmaan hankikaan, mutta kovin erilaista on elää perhe-elämää kokoaikaisessa niukkuudessa kuin leppoisassa runsaudessa. Suomen sosiaalipoliittiseen malliin on aina liitetty ajatus tuloerojen tasoittamisesta, tai paremminkin hyvän elämän edellytysten turvaamisesta. Lapsiperheitä on tuettu lapsilisillä, erilaisilla vanhempainrahoilla ja –lomilla. Verovähennyksistä luovuttiin Ahon hallituksen aikana ja tehtiin raskas poliittinen virhe. Ajatus oli tietenkin hyvä, kun järjestelmää haluttiin yksinkertaistaa. Mutta ne lapsilisien korotukset, joilla verovähennykset korvattiin, leikattiin pois Lipposen saneeratessa perhepolitiikkaa demarikuosiin. Ideologia oli selvä. Kaikki vanhemmat kokopäivätyöhön, lapset kunnalliseen kokopäivähoitoon, kaikille ansioperusteinen sosiaaliturva ja perusturva mahdollisimman alas –kannustussyistä. Kasvatuksen ulkoistaminen ammatti-ihmisille ja nelihenkinen perhe normaalimalliksi. Tämä kaikki onnistui feministisen naisrintaman hurmoksellisella tuella. Syntyi kuitenkin muutamia ongelmia. 1. Väestö ikääntyy ja väestörakenne muuttuu vähitellen niin epäedulliseksi, että koko elinkeinoelämä – saatikka hyvinvointipalveluiden tuottaminen – joutuu sopeutumaan täysin uuteen tilanteeseen. Ikääntyminen on täysin normaali ilmiö, mutta matalasta syntyvyydestä johtuva väestörakenteen muutos, on täysin poliittinen ilmiö. Sitä saa mitä tilaa. 2. Valinnan mahdollisuudet vähenevät ja päätös perhe-elämän tärkeistä valinnoista siirtyy yksilöiltä virkamiehille. Periaatteessa jokainen voi olla mitä mieltä haluaa, mutta kun arki tulee vastaan kuluina, monen mieli tyytyy siihen malliin, joka ihanteeksi on asetettu. 3. Syntyy aivan uusi pienituloisten tai jopa köyhien perheiden luokka, jonka olemassaololta halutaan kaikessa hiljaisuudessa vain ummistaa silmät. Eivät ne kuitenkaan metelöi eivätkä tee vallankumousta. Tähän todellisuuteen herää jokainen perhe, johon syntyy lapsia kolme tai enemmän. Tuntuu irvokkaalta, että vielä tämän hallituskauden alussa demarit halusivat lapsilisän korottamista nimenomaan perheiden ensimmäisille lapsille. Mutta ei kovin hyviä pisteitä voi antaa istuvallekaan hallitukselle. Puheita on paljon, mutta teot ovat kovin tpoisen suuntaisia. Jokainen voi muistella vaikkapa energiapolitiikan, tonttipolitiikan ja autoverotuksen viimeisiä käänteitä. Ne maksavat eniten, joilla on siihen vähiten rahaa. Nyt voi vain toivoa, että Stakesin uusi tutkimus kuluisi poliitikkojen työpöydillä ja painaisi huonona omanatuntona niin kauan, että paha olo muuttuisi uusiksi päätöksiksi. Vielä on aikaa ja mahdollisuuksia oikaista vinoutunut kehitys ja turvata tärkeimmän kansallisvarallisuuden eli väestön tulevaisuus. ...
06.01.2008
Autoverotusta pitää vielä tarkentaa
Moni suomalainen ilahtui autoverouudistuksesta. Liikuttiin oikeaan suuntaan. Omistaminen ei ole enää aivan niin kallista kuin viime vuonna, mutta käyttö maksaa. Mitä suuremmalla autolla ja mitä suurempi päästöisellä autolla ajat, sitä enemmän maksat. Uudistuksen pääperiaatteissa ei ole mitään vikaa. Siltä massamme on väestöryhmiä, joita uudistus kohtelee kaltoin. Esimerkkinä voisi olla monilapsiset perheet. Jotta voit ajaa laillisesti, jokaisella perheenjäsenellä on oltava paikka turvavöissä -mikä on tietenkin aivan oikein. Mutta jo neljän lapsen perhe tarvitsee tila-auton. Se ei voi olla pieni eikä edullinen. Jos tila-autolla ajetaan työmatka-ajot, tilanne vain pahenee. Ja kuitenkin kaikki tutkimukset osoittavat, että monilapsiset perheet ovat suuressa vaarassa joutua köyhyyskierteeseen muutenkin. Nimimerkki A J esitti Länsiväylässä oivallisen vaihtoehdon. Autot voisi ryhmitellä kolmeen tai neljään luokkaan käyttäjien tarpeiden mukaan. Yksi luokista voisi olla "tila-autot". Tämän luokan vähäpäästöisintä autoa verotettaisiin kevyesti, mikä kannustaisi ottamaan päästöt huomioon autoa valittaessa, mutta ei rankaisisi perheitä heidän elämäntilanteensa perusteella. Ministeriössä voitaisiin heti käynnistää asian valmistelu. Kaikki keinot tavitaan, jotta suomessa kasvaisi uusia kansalaisiasuurten ikäluokkien siirtyessä vähitellen ansaitsemalleen eläkkeelle. Politiikka vain on siitä kummallista, että siellä jää helposti levy päälle. Maahanmuuttjia tarvitaan, mutta "oma porkkanamaa" pitää myös hoitaa. ...