Yhteiskuntasopimuksen aika?

Hallitus sai eduskunnalta luottamuksen, kuten oli arvattavissakin. Välikysymys puuttui kuitenkin tärkeään aiheeseen. Miten voidaan säilyttää työpaikat Suomessa ja miten voidaan turvata kohtuullinen palkkataso? Emme pysty kilpailemaan Kiinan kanssa palkoissa, emme edes Viron kanssa. Strategiamme on rakentaa korkean osaamisen yhteiskunta, jolloin voisimme menestyä esim. tuotekehityksessä, suunnittelussa jne. Ongelmana on vain se, että emme ole yksin ideamme kanssa. Kiinassa istuu koulunpenkille vuosittain miljoona insinööriopiskelijaa, ja jonkinlainen suunnittelutaito heilläkin ilmeisesti on. Eduskunnan keskustelu paljasti, että monet elävät vielä ideologista asemasotavaihetta. Toiset halusivat parantaa suomalaisten irtisanomisturvaa, jotta kansainväliset yritykset eivät ensimmäisenä vähentäisi työvoimaa Suomesta. Heidän kritiikkinsä on puolittain totta, sillä irtisanomisen hinta ei suomessa ole kovin korkea. Laajemmin tarkasteltuna ansiosidonnainen työttömyyden turva on maassamme eurooppalaisiin kilpailijoihin verrattuna vähintään keskimääräinen. Tähän ministeri Filatov vastauksessaan vetosi ja sai osan vasemmistopoliitikoista niskaansa. Mutta eikö nyt olisi korkea aika kysyä onko vanha tulkinta työn ja pääoman ristiriidasta Suomess ajan tasalla? Suomalaista työmiesta ei kurjista suomalainen patruuna. Globaalissa markkinataloudessa omistaja on pääomalle parasta tuottoa hakeva "markkinatapahtuma". Toimitusjohtajat ja osa omistajistakin ovat näiden liikkeiden edessä juoksupoikia hekin. Eikö tästä löytyisi uusi pohja toiminnalle, jossa työmies ja suomalainen yrittäjä ovat samalla puolella. Globaalit markkinat toimivat omalla logiikallaan ja pieni maa ei voine niiden toimintaa horjuttaa. Voimme vain onnistua tai hävitä. Suomessa on selvitty vaikeista ajoista ennenkin. Miten olisi uusi, laaja yhteiskuntasopimus? Aiheeseen liittyy hyvää keskustelua: Helsingin Sanomat - 11.02.2004 vieraskynä: Miksi kannattava yritys sanoo irti työntekijöitä? Juha Siltala. Lue lisää: Kansan Uutiset - 18.02.2004 pääkirjoitus:Työnantajien kylmä viesti suututti teollisuusliitot Työsuhdeturva pöydälle vaikka liittokierroksella: Lue lisää ...

17.01.1999

Helsingin Sanomat - Mielipide

Antakaa perheille vaihtoehtoja On aivan oikein ja kohtuullista, että Tuula Haatainen ja Päivi Herztberg (HS 13. 1. link ) tuntevat pistoa sydämessä silloin, kun puhutaan päivähoidosta. Se on nimittäin toteutettu demarien ideologian mukaisesti yhden realistisen vaihtoehdon mallilla. Päiväkodeissa tehdään hyvää työtä ja korkean tason säilyttäminen on kaikkien etu. Tässä ei liene suurta erimielisyyttä. Ongelmana on vastakkainasettelu. Työssäkäyvät vanhemmat tarvitsevat lapselleen hoitopaikan siksi, että vanhemmat käyvät työssä. Eivät siksi, että päiväkoti on niin hyvä kasvatuspaikka mörriretkineen ja liikuntatunteineen. Vaikka päiväkoti venyisi kaikissa toimissa yli odotusten, se ei voi olla parempi kasvupaikka pienelle lapselle kuin tavallinen suomalainen koti. Eikö ole ristiriitaista vaatia vanhempia ottamaan jälleen vastuuta kasvatustyöstä - kuten esimerkiksi presidentti ja rouva Ahtisaari ovat esimerkillisesti tehneet - ja samalla syyllistää kotona kasvatustyötä tekevät vanhemmat? Demarit ovat vain poliittisilla päätöksillä pienentäneet kotihoidontukea niin paljon, että yhä harvempi perhe voi sitä vaihtoehtoa valita vaikka haluaisikin. Näin etenkin pääkaupunkiseudulla, jossa elämä on kallista. Minä en käsitä, miten helsinkiläisten veromarkat riittäisivät vain kalleimman hoitomuodon ylläpitoon. Miksi rahat loppuvat silloin, kun perheille tarjotaan vaihtoehto - halpa vaihtoehto? Ettei vain olisi kyse poliittisesta ohjailusta? Nykyaikainen elämä vaatii vaihtoehtoja, ja annettakoon perheille mahdollisuus valita. SEPPO SÄRKINIEMI pastori Espoo...

17.06.1997

Helsingin Sanomat - Mielipide

Hallitus suosinut kalliita päivähoitomalleja Pivähoitoasiat kuumentavat tunteita - ja aivan oikeutetusti. Monet perheet pääkaupunkiseudulla elävät sen tosiasian edessä, että vain toisen puolison tuloilla ei tulla toimeen, mutta hoitopaikkaa ei myöskään voi saada. Miksi asiat ovat näin? Siksi, että yhteiskunnallinen päätöksenteko tottelee poliittista päämääränasettelua. Päivähoidon osalta tähän liittyy periaatteellinen eli poliittinen keskustelu siitä, kenelle lastenhoitovastuu yhteiskunnassa kuuluu. Vasemmiston kanta on aina ollut kiitettävän selvä: yhteiskunnan verovaroin ylläpitämille laitoksille. Porvaripuolueet oikealla ovat yleensä muistaneet yksityisten päiväkotien asiaa ja keskusta on pitänyt tärkeänä luoda kolmanneksi vaihtoehdoksi kotihoidontuen. Yhteiskuntaa voitaisiin toki kehittää niin, että kaikki edellä mainitut ja monet muut mallit saisivat elää, jolloin perheet voisivat valita sen vaihtoehdon, mikä heille kulloinkin parhaiten sopii. Mutta se jos mikä on poliittinen kysymys. Tasavallan hallitus on käyttänyt asiassa monta vahvaa puheenvuoroa. Poliittinen linjaus on selvä. Verotuksella ja lapsiperheiden saamien tukien leikkauksilla on järjestelmällisesti heikennetty lapsiperheiden - ja erityisesti monilapsisten perheiden - taloudellista asemaa. Samalla on heikennetty perheiden mahdollisuuksia hoitaa lapsensa kotona. Näin on luotu kysyntää sille hoitomallille, jota vasemmisto on ajanut. Ministeriön virkamies totesi avoimesti, että esimerkiksi kotihoidontuen 22 prosentin leikkaus oli ideologinen toimi. Mutta jos todella haluttiin säästää, miksi se tehtiin lisäämällä veronmaksajien kustannuksia? Kun tähän liitetään vuoden takainen lain muutos, jossa jokaiselle lapselle taattiin subjektiivinen oikeus kunnalliseen päivähoitoon, saatiin malli jo melko täydelliseksi. Mikäli vanhemmat haluavat, kunnan on pakko järjestää lapsille hoitopaikka päiväkotiin. Tilanne voi siis olla kärjistetyimmillään sellainen, että kotona on kaksi aikuista, jotka nauttivat verovaroin vahvasti tuettua ansiosidonnaista päivärahaa. Samalla heidän lapsiaan hoidetaan veronmaksajan kannalta kalleimmalla tavalla eli julkisessa laitoksessa. Mikäli tällainen malli olisi mahdollista erityisistä lastensuojelullisista syistä, se tuskin herättäisi kummastusta. Mutta nyt se on mahdollista kaikille. Mallia tosin pehmitetään varhaiskasvatukseksi kutsutulla keppihevosella. Vanhemmat kun eivät ilman koulutusta osaa kasvattaa lapsiaan - oikein. Emme vielä edes tajua, miten rajua yhteiskunnallista muutosta tällainen käytäntö myös kasvatuksellisia periaatteita arvioitaessa merkitsee. Ja tämä päätös on ollut poliittinen. Aukottomaksi systeemin teki viimeinkin hoitomaksujen perusteiden muutos. Nyt voi jokainen perhe vaatia kunnallista hoitopaikkaa 1000 markan kuukausimaksua vastaan. Tämä päätös käytännössä lopettaa yksityisen päiväkodin toimintaedellytykset alle kolmivuotiaiden hoidossa. Yli kolmivuotiaiden kohdalla tilanne on parempi, mutta ei kehuttava sekään. Tietenkin yksityinen malli toimii, jos vanhemmat ovat valmiita maksamaan siitä runsaasti kunnallista enemmän, mutta silloin ei kilpailla samoilla markkinoilla. Vai oliko tarkoituskin tarjota laatua niille, joilla on siihen varaa, siis hyvätuloisille, 1-2 -lapsisille perheille? Taisivat sinivalkopuolueen homerokset torkkua silloin kun näitä päätöksiä hallituksessa tehtiin. Espoossa, samoin kuin muissakin pääkaupunkiseudun kasvavissa kunnissa, ollaan melkoisessa pattitilanteessa. Mikäli lakia noudatetaan pilkuntarkasti, se tietää väistämättä lisäkustannuksia. Ne voidaan rahoittaa vain muihin palvelualoihin kohdistuvilla leikkauksilla, velanotolla tai veronkorotuksella. Siihen ei tunnu kuitenkaan olevan suurta intoa, mutta samanaikaisesti on suuri haluttomuus miettiä vaihtoehtoisia tapoja hoidon järjestämiseksi edullisesti. Kaupungit voisivat ostaa palveluita yksityisiltä päiväkodeilta, mutta vastassa on 1000 markan enimmäismaksu. Kotihoidon tuen nostaminen realistiseksi vaihtoehdoksi olisi edullisin vaihtoehto, mutta ideologinen jarrutus on hirmuinen. Puhe todellisista vaihtoehdoista osoittautuu täysin näennäiseksi. Veikkaanpa, että jo syksyllä ollaan tilanteessa, jossa on pakko toimia, jotta lain kirjain täytettäisiin. Ja veikkaan edelleen, että asia ratkaistaan kalleimmalla mahdollisella tavalla, rakentamalla uusia päiväkoteja ja palkkaamalla niihin tarvittava määrä henkilökuntaa. Näin siitä huolimatta, että kaikki liikenevät varat tarvittaisiin koulujen lisärakentamiseen ja peruskorjauksiin. Ja heti, kun siitä on selvitty, on edessä suurten ikäluokkien vanhushuolto. Poliittinen linja on kuitenkin tietoisesti valittu: lapset hoidetaan laitoksissa ja ne ihmiset, vanhukset ja vammaiset, jotka välttämättä laitospaikkoja tarvitsisivat, hoidetaan jotenkin muuten - jos hoidetaan. SEPPO SÄRKINIEMI valtuutettu (kesk) Espoo ...

04.04.1995

Helsingin Sanomat - Mielipide

Järjellä ja sydämellä 1. Ehdotin kirjoituksessani (HS 22. 2.), että yhteiskunnan pitäisi kehittää kotihoidontuki päiväkodin, hoitosetelin jne. realistiseksi vaihtoehdoksi, jolloin perheet voisivat todella valita. Lähdin liikkeelle siitä tosiasiasta, että jo nyt Suomessa hoidetaan kodeissa kotihoidon tuen turvin enemmän lapsia (n. 159000) kuin heitä hoidetaan julkisessa päivähoidossa (n. 146000). Perheet ovat siis valinneet niin. Jo pelkkä määrä osoittaa, että vaihtoehto on sopinut hyvin myös ansiotyössä käyville kaupunkilaisperheille. Raini Nordström (HS 13. 3.) ja monet muut, jotka ovat naisliikkeen äänenpainoin puhuneet valinnanvapautta vastaan, eivät ehkä ole tienneet tätä tosiasiaa. Kotihoidon tuen säilyttäminen ja kehittäminen ei siis ole "paluuta menneeseen", vaan elävään elämään. 2. Kaikki eivät tietäne, että lain mukaan isät jo nyt voivat jäädä äidin 105 päivän äitiysloman jälkeen hoitamaan lapsia. On mielenkiintoista, että Raini Nordström esitti vanhempainloman lakisääteistä jakamista isälle ja äidille tasan molemmille. Vanhemmat siis pakotettaisiin lailla tähän. Mutta samalla heiltä poistettaisiin mahdollisuus valita, haluaako jompi kumpi jäädä hoitamaan lapsia kotona. Hyvin yksioikoinen käsitys tasa-arvostako pitäisi laittaa perheiden todellisen tarpeen edelle? 3. Monet taloudelliset epäkohdat (esimerkiksi eläkeasiat) ovat vaikeuttamassa kotona työtätekevien asemaa. Mutta minun on hyvin työlästä nähdä, miten vanhempien taloudellinen asema kovin oleellisesti paranisi, jos heiltä poistettaisiin vielä kotihoidontukikin, kuten oppositio on esittänyt. Varakkailla perheillä on aina ollut mahdollisuus valita. Kotihoidontuki on antanut sen mahdollisuuden myös pienituloisille. 4. Tanja Grundström (HS 7. 3.) oli huolissaan niistä, jotka eivät ota työtä vastaan ellei se "kannata". Tämä on todellinen yhteiskunnallinen ongelma, joka murentaa myös työssäkäyvien moraalia. Olen kuitenkin hidas osoittamaan tässä ensimmäisenä sormella niitä äitejä/isiä, jotka ovat jääneet kotiin hoitamaan lapsiaan. Sitä paitsi Grundströmiltä unohtui eräs tärkeä asia. Veronmaksajien rahoja käytetään lasten julkiseen päivähoitoon n. 36000 mk/lapsi/vuosi (ilman perustamiskustannuksia). Vastaava summa kotihoidon tuen osalta on n. 19000 mk. Jos kaikki kotihoidon tuen piirissä olevat lapset hoidettaisiinkin päiväkodeissa, tulisi siitä yhteiskunnalle noin kahden miljardin markan lisälasku. Miksi siis pitäisi ajatella, että juuri ne, jotka hoitavat lapsiaan kotihoidon tuen turvin, elävät yhteiskunnan tuella. Kotihoidon tuen vastustaminen "kalliina" ei siis perustu ainakaan talouteen. 5. Minusta erityisesti massatyöttömyyden aikana on outoa ajatella, että isä tai äiti on kouluttanut itsensä turhaan, jos hän muutaman vuoden hoitaa lapsiaan kotona. Jos maassamme olisi huutava työvoimapula, olisivat perustelut jotenkin ymmärrettävissä, mutta käsittääkseni meillä ei ole kovin pahaa työvoimapulaa etenkään ns. perinteisillä naistenaloilla. Myös korkeasti koulutettu kotiin jäävä isä tai äiti tekee tilaa toiselle koulutetulle ainakin vähäksi aikaa ja helpottaa näin työllisyyttä. 6. Murheellisinta on kuitenkin pääasian, lapsen edun, täydellinen unohtaminen. Lapselle on tietenkin loppujen lopuksi sama, kävelläänkö hänen ylitseen naisasian vai puolueideologian nimissä. Lopputulos ei siitä muutu. Missä on nyt se paljon puhuttu pehmeiden arvojen esiinmarssi? 7. Toivottavasti uudessa eduskunnassa on kaikkien puolueitten päättäjiä, jotka tuntevat perheiden todellisen tilanteen ja tarpeet. Jos on liian rohkeaa toivoa naisten tarttuvan asiaan, niin miesten sitten, järjellä ja sydämellä. SEPPO SÄRKINIEMI Espoo...

01.01.2004

Tehdään toisin

Ylijohtaja Gay Sevon palautti päättäjät maanpinnalle. Hän sanoi, että koska kuntien taloudet pysyvät alijäämäisinä, jo seuraavien neljän vuoden aikana joudutaan kunnissa turvautumaan erityisjärjestelyihin peruspalveluiden järjestämisessä. Lakisääteiset palvelut voitaisiin turvata vain vanhusväestölle, työikäisten palvelut hoidettaisiin vapaimmin järjestelyin. Sevon sai kritiikkiä osakseen. Häntä kutsuttiin uudeksi Sailakseksi ja pahoiteltiin lasten ja vanhusten palveluiden asettamista vastakkain. Niin tai näin, hän saattoi olla kuitenkin realisti. Sevonin pääviesti oli se, että poliitikon "vastaanotolla" on kiusallinen potilas, koko hyvinvointiyhteiskunta. Potilas oireilee selvästi, mutta taudin laadusta, syistä ja varsinkaan hoito-ohjeista ei ole olemassa kiistatonta yleiskuvaa. Analyysejä ja lukuja on paljon, mutta niiden tulkinta yhteiseksi toimintaohjeeksi on työlästä. Keskustelu Espoon hallinnon ja palvelurakenteen uudistushankkeista on yksi osoitus tästä. Kun kaupunginjohtaja selosti valtuustolle käynnissä olevia kehityshankkeita, joista yksi on paljon julkisuutta saanut Top ?hanke, saivat valtuutetut selkeän analyysin haasteista, joihin päättäjien on löydettävä ratkaisu. Analyysissä todettiin, että myös Espoossa väestö ikääntyy ja siirtyy eläkkeelle. Ikääntyvän väestön tarpeet erilaisissa hoivan ja hoidon palveluissa kasvavat. Tarvitaan sekä rahaa että työntekijöitä, mutta niukkuutta on molemmista. Talouden näkymät eivät anna aihetta olettaa verotulojen kasvavan lähivuosina. Verotuksen kiristäminenkään ei onnistu, koska samanaikaisesti on käynnissä sekä kuntien välinen että kansainvälinen verokilpailu. Jos me siinä häviämme, myös julkisen talouden perusta rapautuu. Työvoiman osalta tämä tarkoittaa sitä, että lähivuosina puolet tarjolla olevasta työvoimasta pitäisi hakeutua julkiselle sektorille. Jokainen tietää, ettei se ole mahdollista; talous ei sitä kestä. Lääkkeitä taudin hoitamiseksi on olemassa, mutta niillä on sivuvaikutuksia. Palveluita voidaan leikata ja laatua laskea. 1970 ?luvullakin Suomessa elettiin kohtuullisen hyvää elämää, joskin ilman esim. subjektiivista päivähoitoa. Mutta jos poliittinen ryhmä vaalien edellä vakavissaan esittäisi paluuta 70 ?luvun palvelutasolle, se tuskin pääsisi kansan äänillä vallan ytimiin. On kovin vähän niitä, jotka ilmoittautuvat vapaaehtoisesti olevansa valmiita tinkimään jostakin. Ja pakkotilanteessa tehdyt leikkaukset koskevat aina eniten pienituloisia kansalaisia. Kyse ei ole vain vanhusväetön lisääntyvistä tarpeista. Suomalainen menestystarina rakentuu korkean osaamisen varaan. Osaaminen onnistuu vain kouluttamalla yhä enemmän, yhä pidemmälle ja yhä tehokkaammin. Jälleen tarvitaan rahaa ja paljon ahkeria, osaavia ja työlleen omistautuvia ihmisiä. Koulutuksen laadusta tinkiminen olisi suoraa itsepetosta. Opetuksen järjestäjinä meillä on syytä tyytyväisyyteen, sillä olemme pärjänneet kansainvälisissä mittauksissakin hyvin. Delegaatioita kuljeksii Suomessa ihmettelemässä osaamistamme. Jäljelle jää selkeä vaihtoehto, joka on pelottavan tuttu yritysmaailmasta.. Palveluiden tuotantoa on tehostettava. Uusi teknologia tarjoaa monia mahdollisuuksia ja niihin investoimalla voidaan muuttaa hallinnollisia käytäntöjä nopeammiksi ja tehokkaammaksi. Samalla voidaan muuttaa koko päätöksenteko- ja asiointikulttuuria yhä joustavammaksi. Näin voidaan jättää mahdollisimman paljon voimavaroja asiakastyöhön. Suunta on perusteltu, vaikka toisaalta työtehtävien muutos ja varsinkin virka-aseman muutos on usein raskas prosessi. Toisin kuin yksityisten firmojen saneerauksissa Espoo ei irtisano vakituisia työntekijöitä. Valtuustolla on valta ja vastuu siitä, mitä tehdään, miten tehdään ja millä rahalla. Valtuusto tekee päätöksensä virkamiesten valmistelun ja esittelyn pohjalta. Se ei tarkoita sitä, että kaikki viisaus on keskittynyt korkeimmille virkamiehille, jotka ylhäältä sanelevat muutokset. Yhteistä keskustelua ja vuorovaikutusta eri henkilöstöryhmien ja luottamusmiesten kanssa tarvitaan koko ajan. . Kaikista eturistiriidoista ei päästä eroon minkäänlaisilla menettelytavoilla. Esimerkiksi terveydenhuollon asiakastyössä tiedetään, miten runsaasti kuntalaisilla on odotuksia ja tarpeita. Hoitajat ymmärtävät myös ennaltaehkäisevän työn merkityksen ja kipuilevat päivittäin niukkojen voimavarojen ja kasvavien tarpeiden jännitteessä. Heillä on monia talonpoikaisjärkisiä ehdotuksia uusiksi toimintamalleiksi ja monimuotoinen kehitystyö on koko ajan meneillään. Mitä hoidetaan ja millä tasolla, on lopulta kuitenkin aina poliittinen päätös. Vastuu ei ole vähäinen, sillä katteettomat lupaukset synnyttävät turhia odotuksia ja pettymyksiä . Niin kauan kun voi vapaasti valita, olen tehostamisten ja toisin tekemisen kannalla. Seppo SärkiniemiKansanedustaja (kesk)...