27.1.2012

Ääni Niinistölle

Keskustelu presidentin valinnan perusteista on kiivasta ja hämmentävää. Haaviston yllättävä suosio on saanut tukijoukot laittamaan kaikkensa peliin ja tulokset näkyvät. Julkinen mielipiteenmuokkaus on nyt terävimmillään.

Minua hämmentää asetelma. Mistä saa keskustella joutumatta junttien, suvaitsemattomien tai peräti vihapuhujien listalle. Sanon heti alkuun, että minulla ei ole mollaamisen tarvetta. Tunnen molemmat poliitikot, joskin melko pinnallisesti, mutta kuitenkin niin hyvin, että arvostuksen lausuminen onnistuu. Molemmat ovat kokeneita, taitavia ja lahjakkaita miehiä. Kummallakin on kaikki edellytykset hoitaa presidentin virkaa menestyksellisesti. Molemmat ovat liberaaleja, EU –myönteisiä ja myös Nato –myönteisiä vaikuttajia. Talous-, sosiaali- ja sivistyspolitiikan profiileissa on eroja, mutta vaikea on sanoa, kumpi ehdokkaista kaikki tämä yhteenlaskettuna on lähempänä tai kauempana omasta ajattelustani.

Mutta sitten tulee hiljaisuus. Niinistöllä on pitkä työhistoria, raskaita elämänkohtaloita ja tiukan talousmiehen ja hiukan oikeistolaisen ajattelijan maine. Onko kuva oikea? Luin Niinistön kirjan, ja sen perusteella on pakko korjata mielikuvaa. Kovan kuoren alla on herkkyyttä ja nöyryyttä myös elämän perimmäisten kysymysten edessä. Minulle tällä on merkitystä. Se lisää luottamusta ehdokkaan arvoihin ja arvostelukykyyn. Mitä vaikeammat ja epävarmemmat ajat ovat käsillä, sitä suurempi merkitys em. asioilla on.

Mitä voin ja saan sanoa Haavistosta. Sukupuolinen identiteetti ei tee hänestä minua huonompaa ihmistä eikä huonoa päättäjää. Julkinen parisuhde miehen kanssa menee jo askeleen pidemmälle. Minun on mahdotonta omien arvojeni pohjalta suhtautua asiaan neutraalisti. Minun käsitykseni oikeasta ja väärästä nousee maailmankatsomuksesta, jossa avioliitto on aina miehen ja naisen liitto. Lainsäädäntö tuntee parisuhteen, mutta minun arvomaailmani ei tunne.

Haavisto ei kuulu kirkkoon eikä ole käynyt armeijaa. Mitä sitten? Tunnen kymmeniä samassa tilanteessa olevia kansalaisia, eikä minulla ole perusteita sanoa mitään negatiivista heistä ihmisinä. Kaikki riippuu persoonan ja ajatusmaailman kokonaisuudesta. Mutta tässäpä se pointti nyt onkin. Haavisto on vihreä. Hän kuuluu poliittiseen liikkeeseen, jossa on mukana entisiä taistolaisia sekä enemmän ja vähemmän radikaaleja ympäristöihmisiä, joiden arvomaailma automaattisesti kääntää minun mielessäni varoitusvalot päälle.

Onko kyse vain sinisilmäisestä idealismista, jonka perustana on elämälle vieras kaupunkivihreys? Vai onko taustalla ideologista painotusta, sellaista kiiluvasilmäisyyttä, jonka suhteen kannattaakin olla varuillaan. Haavisto vaikuttaa humaanilta ihmiseltä, mutta hänen puolueessaan on ääriaineksia, erilaisia yltiönaturalisteja, joiden humaanius väistyy keveästi ympäristöidealismin tieltä. Ihmiselämän ehdoton kunnioittaminen, perimmäiset yksilövapaudet ja positiivinen uskonnonvapaus eivät ole näiden toimijoiden arvomaailman ytimessä. Vestigia terrent.

Kaksi hyvää ehdokasta on käytettävissä ja heidän välillään on valinta tehtävä. En pidä keskustan johtavien poliitikkojen kiukuttelusta, jossa pidättäydytään kannanotosta. Olin keskustan ehdokkaan takana ja tein hänen eteensä töitä, mutta Paavo ei ole tässä kisassa mukana. Jos politiikassa arvostellaan yhteisöllisten ja yhteisten arvojen katoamista, nyt on aika toimia niiden puolesta. Näissä vaaleissa tuetaan Niinistön valintaa.
 

Uusi puhelinnumero ja sähköposti

0407335616 (työ)

0505121593 (koti)

seppo.sarkiniemi@evl.fi

9.12.2011

Lyhyt tunnustus

Suomen keskusta valitsi presidenttiehdokkaakseen ylimääräisessä puoluekokouksessa Paavo Väyrysen. Minun teki mieli osallistua kokoukseen, mutta tunsin oloni kiusaantuneeksi, koska olisin joutunut sanomaan, että en tässä tilanteessa kannata Paavoa. Jäin siis kotiin. Ajattelin vain yksinkertaisesti, että Paavolla on kunnioitettava poliittinen ura takanaan ja minun on vaikea keksiä asioita, joista olisin ehdottomasti hänen kanssaan eri mieltä, mutta ei enää. Aika on nyt mennyt. Olisin asettunut Sauli Niinistön taakse.

Nyt on uusi tilanne. Euroopan kriisi on niin paha, että pakko sitä on katsoa myös poliittisen historian näkökulmasta. Kokoomuksen ja demareiden ykkösketju vei meidät Emu:n jäseniksi tavalla, jota täytyy pitää ideologisena. He toivoivat parasta ja luottivat visioonsa. Siihen voisi hyvin sanoa, että kerrankos sitä erehtyy, mutta se ei tekisi oikeutta Paavo Väyryselle, joka selkeästi ja johdonmukaisesti varoitti edessä olevista vaikeuksista. Paavolle naurettiin, mutta ei naureta enää. Hän oli sittenkin realisti ja sanoi kantansa ääneen. Populistipoliitikko puhuu asiat miten tahansa päästäkseen valtaan, valtiomies puhuu parhaan tietonsa ja ymmärryksensä mukaisesti silloinkin, kun yleinen mielipide on vastaan.

Nyt me seisomme risteyksessä. On valittava liittovaltiokehitys tai oma raha. Molemmat ovat minun mielestäni huonoja vaihtoehtoja, mutta jotain on pakko päättää. En todellakaan kadehdi Kataisen ja kumppaneiden paikkaa. En kadehdi myöskään saksalaisia. He ovat maksaneet kovan hinnan sodan jälkeisestä jälleenrakentamisesta ja viimeksi liittäneet Itä-Saksan osaksi liittovaltiota esimerkillisellä tavalla. Ja nyt heidän pitäisi rahoittaa rattopoika Berlusconin huikentelevaisuudet ja monen muun maan velkaelintaso.

Jos olisimme kuunnelleet Paavo Väyrysen puheita, emme olisi tässä liemessä. Sulasta kunnioituksesta häntä kohtaan ilmoitan, että äänestän Paavoa ensimmäisellä kierroksella.

17.11.2011

Annoitko oikean todistuksen, Heli Karhumäki?

En puolusta vanhoillislestadiolaisten tekemiä rikoksia enkä vääryyksiä. En myöskään niiden peittelemistä ja käsittelemättömyyttä. Mutta silti Heli Karhumäen kolumni Kotimaassa (17.11) oli kohtuuton.

Kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että kirkossa elää kiistaton ja yksiselitteinen ”kirkon tunnustuksen mukainen oppi”, josta vanhoillislestadiolaiset poikkeavat. Minusta kirkollinen todellisuus on täsmälleen päinvastainen.  Erimielisyys opin keskeisestä sisällöstä kasvaa koko ajan, ja vain piispallinen kirkkopolitiikka pitää kirkon koossa. Tästä tilanteesta tulee olla huolestunut, mutta ei epärehellinen.

 Kirkko kätkee sisäänsä monia uskonnollisia liikkeitä, joiden oppeja ei voi millään sovittaa yhteen ja siksi liikkeiden kannattajat eivät viihdy toistensa tilaisuuksissa, puhumattakaan toistensa rakastamisesta. Vanhoillislestadiolaisuus on tietenkin yksi näistä liikkeistä, mutta ei ainut. Kannattaa olla tarkkana, miten muotoiltuun, kenen muotoilemaan, miten argumentoituun ja kenen hyväksymään opinkäsitykseen suhteutettuna vanhoillislestadiolaisista tehdään harhaoppisia.

Kolumnistilla on tietenkin oikeus kirjoittaa mutkia suoriksi ja kärjistää, mutta Karhumäen esimerkit osuivat kovin huonosti maaliin. Ensinnäkin pelastuksen sitominen vanhoillislestadiolaisten antamaan synninpäästöön. Tekeeköhän Karhumäki nyt varmasti eron sosiologian ja teologian välillä? Lestadiolaisilla sosiologisena yhteisönä ei ole mitään asemaa synninpäästön jakajana tai pidättäjänä. Mutta teologisena kysymyksenä vanhoillislestadiolaiset pitävät vain kiinni – yllätys yllätys- kirkon opista. Kun Tuomo Mannermaa selostaa kirjassaan ”Kristillisen opin vaiheet” , luterilaisten tunnustuskirjojen suhdetta kolminaisuusoppiin, hän lainaa Lutherin Isoa katekismusta näin: ”…Pyhä Henki toteuttaa pyhitystä kaiken seuraavan välityksellä: pyhien yhteisön eli kristillisen seurakunnan, syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän kautta: hän saattaa meidät ensiksi pyhien yhteisöön ja seurakunnan helmaan, jonka välityksellä hän meille saarnaa ja vie meidät Kristuksen tykö.”

Näin vanhoillislestadiolaisena uskon ja opetan. Mikä siinä on vastoin kirkon tunnustusta?

Toiseksi Karhumäki sanoo, että tavalliset seurakuntalaiset joutuvat ottamaan (lestadiolaispapeilta) vastaan kirkollisia toimituksia, kyyneleitä niellen. Kastettava vauva sylissään ja avoimen haudan äärellä he joutuvat kestämään sen, että pappi pitää heitä kadotettuina – ja joskus ilmaisee sen tölväisyillään suoraan.

Pelkään pahaa, että vanhoillislestadiolaiset papit ovat joskus todella käyttäytyneet tökerösti ja tyhmästi, niin kuin kaikki kirkon työntekijät. Valitettavasti olen minäkin. Mutta kuvaus on silti outo. En koskaan pyri itkettämään ihmisiä, mutta moni kyynel on noussut läheisten silmiin, kun olen kastetilaisuudessa puhunut uudesta elämästä Jumalan lahjana ja lapsen uskosta ainoana oikeana ja pelastavana uskona, joka usko jokaisen kodin pienokaisella on, ja jota uskoa meiltä sitten kysytään, kun tälle maailmalle silmämme ummistamme.

Hautaan siunatessani en koskaan ota kantaa vainajan pelastumiseen, en edes pyydettäessä. Se kun ei kuulu minulle. Jokainen pois nukkunut on sellaisen tuomarin edessä, joka ei tee virheitä. Mutta saattoväkeä muistutan aina kristityn toivosta ja turvallisuudesta, kun saa käydä tuomarin eteen Kristuksen vanhurskauden puhtaassa ja virheettömässä puvussa. Mikä edellä mainitsemistani opetuksista on vastoin kirkkomme oppia?

Karhumäki sanoo, ettei kirkossa tule vihkiä papiksi teologeja, jotka julkisesti julistavat tai salaisesti suosivat kirkon tunnustuksen vastaisia oppeja. Kannatan tähän periaatteeseen pitäytymistä. Se vain muuttaa nykykäytäntöä melkoisesti: Tulee pulaa sekä vihkijöistä että vihittävistä.

Siinä Karhumäki on oikeassa, että kirkossamme on hyväksytty – ja kohta hyväksytään lisää – oppeja, jotka todella ovat rakentamassa ekumeenista skandaalia. Mutta luulen, että minulla vanhoillislestadiolaisena on niissä kisoissa kaikista vähiten hävettävää.

Tosin, kirkolliset vaalit on tulossa

Seppo Särkiniemi

Pastori

Espoo

4.9.2011

Tarvittaisiin profeetan kykyjä

Politiikassa on harvoin niin hämmentäviä tilanteita kuin nyt on. Tarvittaisiin profeetallisia kykyjä. Pitäisi osata nähdä tulevaisuuteen ja valita linja sen mukaisesti.

Mutta kun kukaan ei näe eikä voi nähdä. Jos Kreikan taloudellinen tilanne paranisi uusien tukipakettien ansiosta, Kreikkaa kannattaisi edelleen tukea. Mutta jos Kreikka ei selviä eikä selviä moni muukaan Eu –maa, silloin ei kannata tukea, vaan ottaa ovella kolkutteleva lama reilusti syliin. Se merkitsisi rajua työttömyyttä, lainakorkojen nousua, konkursseja, asuntojen hintojen laskua jne.. Rikkaat rikastuisivat ja köyhät köyhtyisivät. Mutta se saattaisi olla välttämätön välivaihe, jotta velkaantuva kansantalous saataisiin terveelle pohjalle ja yritystoiminta kannattavaksi kansainvälisessä kisassa.

Nykyisen suuntauksen jatkaminen, jossa julkinen talous velkaantuu ja kilpailukyky heikkenee, on mahdotonta.

Mutta kukaan ei tunnu uskaltavan eikä haluavan ottaa näitä askeleita. Eipä tietenkään, koska politiikassa on aina kyse kahdesta todellisuudesta: asioista ja vallasta. Asioiden osaamisesta ja reaalimaailman oikeasta käsittämisestä ei ole hyötyä ilman valtaa, ja vallasta ei ole hyötyä, ellei sitä uskalla käyttää päätösten tekemiseen.

Nyt vain odotellaan ja pelätään pahinta ja etsitään syyllisiä kyllästyttävällä poliittisella retoriikalla. Siis syyllisiä, ei syitä. Ja media pitää huolen siitä, että poliittisesta keskustelusta vain helppo ja yksinkertaistettu osa saa julkisuutta. Lehdistölle suunniteltu yhdeksän prosentin alv:n taso on saanut perusteltua ja kovaa kritiikkiä. Mutta jospa laitettaisiin se vero iltapäivälehdille niin, että lehden hinta olisi 10 euroa. Kansakunta ei siinä häviäisi millään tasolla.

31.7.2011

Vihapuhe hämmentää

Norjan traagiset tapahtumat hämmentävät mieliä. Ei ole helppoa selittää tapahtumia, kun ympäristönä on yksi maailman rikkaimmista valtioista, pohjoismaisen hyvinvointimallin kruununjalokivi: Jos missä tahansa muualla, mutta että juuri Norjassa. Joskus 60 –luvulla, vasemmistolaisen hurmoksen aikana, julkiseksi noussut ajattelutapa ja teoreettinen selitysmalli ihmisen pahalle käytökselle tuli nyt kuitenkin kumottua. Ideanahan oli väittää, että pahuus ei ole oikeastaan yksilön ominaisuus, vaan vallitsevien olosuhteiden, siis yhteiskunnan ongelmien syy.

En jatka nyt enempää sen pohtimista, onko ihminen hyvä vai paha, vaikka aihe olisi sinänsä mitä tärkein. Minua hämmästyttää Norjan tragedian politisoituminen keskusteluksi monikulttuurisuudesta. Tai keskustelu on hiukan liian ylevä termi nykytilalle. Kunpa keskusteltaisiinkin, mutta nyt leimataan ja painostetaan.

En ole tavannut juurikaan sellaisia kansalaisia, joiden mielestä Suomeen saapuneita maahanmuuttajia pitäisi kohdella huonommin kuin kantaväestöä. Monenlaisia perusteettomia stereotypioita tietenkin elää sen osalta, millaisen elintason erilaiset maahamme saapuneet ulkomaalaiset voivat suomalaisen sosiaaliturvan varassa itselleen saada. Ja villit yleistykset ja suoranaiset valheet kulkevat juoruina kansan keskuudessa pahentamassa tilannetta.

Mutta saako monikulttuurisuuden poliittisista kysymyksistä keskustella? Onko niin, että idealistiset yhteiskuntapoliitikot sanelevat agendan, jolla asiaa saa tarkastella? Nyt on käymässä niin, ja epäilen sen kaiken satavan suoraan perussuomalaisten laariin. Ja nyt en halua päästää valtamediaa helpolla. Monikulttuurisuuden nimen alla kulkevien poliittisten tosiasioiden taustoittaminen ja upottaminen reaalihistoriaan on laiminlyöty vakavalla tavalla.

On aivan eri asia puhua maahan muuttaneen väestön kohtelusta ja elinolojen järjestämisestä, kuin puhua monikulttuurisuudesta yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Haluan elää rauhassa kaikkien Suomessa asuvien kanssa, mutta löydän helposti monia poliittisia perusteita asennoitua kriittisesti idealistien monikulttuurisuuspuheisiin. Ja kun sanon näin, en kannata enkä harjoita vihapuhetta.

Minua kiukuttaa vihreiden idealistien jatkuva mahdollisuus harjoittaa esimerkiksi uskontojen täydellisen ymmärtämättömyyden päälle rakentuvaa politikointia. Vihreä suvaitsevaisto luulee, että uskonto on kokonaan selitettävissä kulttuurilla niin, että kaikki uskonnollisten ihmisten tekemät totuuskysymykset vaietaan. Tai ne oikeastaan tulkitaan suvaitsemattomuuden ilmentymiksi. Taustalta kuultaa vanha humanistien ajattelutapa, jonka mukaan kaikissa uskonnoissa on viimekädessä kysymys samasta asiasta: halusta löytää rakkaus, rauha ja eheys ja elää sen mukaisesti kaikkien kanssa. Tämä tulkinta on väärä. Se ei perustu tosiasioihin uskonnollisessa mielessä, historiallisessa mielessä asia on äärimmäisen kiistanalainen ja poliittisessa mielessä se synnyttää ristiriitoja, joita suurten kansalaisvapauksien yhteiskunnissa on äärimmäisen vaikea kohdata ja hoitaa.

Eri kulttuurien rauhanomainen rinnakkainelo saattaa olla mahdollista, mutta helppoa se ei ole. Minun on vaikea uskoa, että Suomen kaltainen yhtenäiskulttuurille rakentuva keskustelematon konsensusyhteiskunta voisi jatkaa nykyiseltä pohjalta, jos maassamme asuisi muutaman sadan tuhannen hengen islamilaisvähemmistö. Yhdysvalloissa se saattaa onnistua, mutta ei Suomen kaltaisessa maassa ilman suuria poliittisia muutoksia.

Suomi on julkisten palveluiden luvattu yhteiskunta. Kunnille ja valtiolle on laeilla säädetty runsaasti tehtäviä, joista käytännössä pääosin rakentuu hyvinvointiyhteiskunnan pohjoismainen malli. Ja malli on hyvä. Luulisin, että elämme tällä hetkellä yhtä koko maailmanhistorian parhaimmista aikakausista.

Miksi siis luopua tällaisesta? Ei pidä luopuakaan. Mutta maailma muuttuu koko ajan, ja me joudumme kysymään tiukasti ja rehellisesti, pärjäämmekö, kestämmekö? Palveluyhteiskunta ei tule toimeen ilman verotuloja ja verotulojen saaminen valtion kassaan vaikeutuu koko ajan. Globalisaatio ja yhteiskuntamoraalin muutos heijastuvat kaikkeen.

Valtiosääntöoikeuden professorit nostivat julkiseen keskusteluun palveluiden tuottamisen. Siis tuottamisen, ei järjestämistä. Käsitteellinen erottelu on tärkeä, koska julkisten palveluiden järjestämisvastuu kuuluu edelleen kunnille ja valtiolle aivan samalla tavalla kuin on kuulunut vuosikausia. Ja mitään oleellisia muutoksia tähän ei käsittääkseni ole tehty eikä näyttäisi olevan suunnitteillakaan. Palvelut rahoitetaan pääosin veroilla, niistä säädetään laeilla ja niiden laadusta päätetään useimmiten valtuustoissa.

Jos kunta päättää ulkoistaa vaikkapa perusterveydenhuollon, palvelu on kuntalaisen näkökulmasta edelleen julkinen palvelu aivan samalla tavalla, kuin jos järjestäjänä olisi kunta. Ulkoistaminen ei siis aiheuta kansalaisten välille minkäänlaisia tasa-arvo-ongelmia. Ei voi aiheuttaa. Jos ulkoistamisen yhteydessä tapahtuu samalla palvelun laadun tai määrän lasku, kyse ei ole ongelmasta, joka johtuu ulkoistamisesta, vaan valtuuston omasta päätöksestä laskea palvelun tasoa.

Jos ja kun palvelu yksityistetään, silloin palvelun kustannukset maksaa käyttäjä, ei veronmaksaja. Ja näin ei Suomessa käsittääkseni ole toimittu millään alalla.

Mutta jatkossa joudutaan toimimaan. Velkaantuva ja ikääntyvä kansakunta ei pysty pitämään nykyisen laajuista ja tasoista palvelurakennetta yllä. Tämän sanomiseen ei tarvita kovin syvää viisautta. Tämä vain on edessämme, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta kuka haluaa vapaaehtoisesti luopua mistään. Ei saavutetusta edusta eikä turvallisesta työpaikasta. Siksi professoritkin olivat äänessä. Ei pelastamassa kansakuntaa ja keskittämällä palveluita niille, jotka ovat eniten niiden tarpeessa.  Kyse on suuresta sosialidemokraattisesta projektista, jossa vanhat palvelurakenteet halutaan säilyttää hinnalla millä hyvänsä.

Olen kyllä hiukan pettynyt keskustan ja kokoomuksen kykyyn kuvata poliittisesti asiaa. Löysän puheen paine vie mennessään, eikä helpota rahtuakaan ratkaisemaan edessä olevia haasteita. Professoritkin  tukivat julkituloillaan keskustelemattomuutta.

Keskustan vanha kaarti tyrmää suoralta kädeltä Ville Itälän esityksen keskustan, rkp:n ja kokoomuksen yhteistyöstä presidentinvaalissa. Tyrmäys on tavallaan hyvin ymmärrettävä, koska vanhastaan tietenkin ajatellaan, ettei itseään kunnioittava puolue voi ohittaa mitään vaaleja.

Ennen kuin ruvetaan syyttämään Itälää pilkan teosta, kannattaisi kuitenkin kysyä, miltä osin suomalainen poliittinen elämä on uudessa tilanteessa.  En halua olla pahan ilman lintu enkä pessimisti, mutta pakko on todeta, ettei keskustan nousulle vaikkapa pääkaupunkiseudulla näytä olevan merkittävää tilaa. Poliittisessa keskustassa on niin suuri ruuhka, ettei keskustan painotuksilla saavuteta riittävää omaleimaisuuden nostoa. Keskusta on tarjonnut pääkaupunkiseudulle monia hyviä poliitikkoja politiikan keulakuviksi ilman merkittävää pysyvää kannatuksen nousua. Miksi monissa muissa suurissa kaupungeissa on onnistuttu paremmin, sitä en osaa selittää.

Minä olisin valmis keskustelemaan Itälän ehdotuksesta ja monesta muustakin asiasta kokoomuksen, rkp:n, vihreiden ja monien demareidenkin kanssa. Jos keskustalla puolueena ei näytä olevan nostetta, poliittisella keskustalla sellaista voisi olla. Em. puolueiden keskustalaisesti suuntautuneiden poliitikkojen keskinäiset erot ovat paljon pienempiä, kuin monien ryhmittymien keskustan sisällä.

Ajatteluni johtaa tietenkin plokkipolitiikan rakentamiseen. Sitä voisi aivan hyvin yrittää Suomen keskustan aloitteesta ja toimilla. Mitä suomalainen yhteiskunta siinä häviäisi? Edessämme on joka tapauksessa  poliittisesti äärimmäisen vaikeat vuodet. Vaikeuksien vastaanottaminen olisi helpompaa, jos politiikkaa johtaisi pragmaattinen joukko päättäjiä. Heitä yhdistäisi demokratian, sivistyksen, yritteliäisyyden ja oikeudenmukaisuuden arvopohja.

Monet nuoret ovat nimittäin kysyneet, että miksi tuhlata ruutia vanhanaikaiseen poliittisen rakenteen ylläpitoon, jos samaan tavoitteeseen voisi päästä järkevällä yhteistyöllä helpommin ja niin, että realiteetit aidosti tunnustetaan.

Ellei yhteiskunta pysy suvaitsevana ja moniarvoisena, ajaudutaan aina ennen pitkää totalitarismiin. Asiaan liittyy monta paradoksia. Poliittisessa elämässä se nousee esiin vihreiden puolueesta. Kaikki vanhat puolueet tietävät, että politiikka on pyrkimystä edistää puolueen intressejä vallan avulla. Monipuoluejärjestelmä pakottaa tekemään kompromisseja ja hyvä niin. Vihreään politiikkaan näyttää kuuluvan uusi asenne puolueen omiin tavoitteisiin. Ne eivät ole yhteiskunnallisia tavoitteita perinteisessä intressimerkityksessä, vaan niiden perustana on totuus. Asetelma johtaa siihen, että ollaan oikeassa tai väärässä, ei eri mieltä. Minusta tässä on totalitarismin siemen.

Kirkossamme on lähellä samantyyppinen tilanne. Tutkija Hanna Salomäen hyvä kirjoitus päivän Hesarissa (15.6) nosti aiheen jälleen esiin.

Jokaisella on tietenkin uskonnollisissa kysymyksissä oikeus –rehellisyyden nimissä ehkä jopa velvollisuus- muodostaa oma kanta ja pitää sitä oikeana. Tätä on perimmältään tunnustuksellisuus ja toisaalta uskonnon vapaus. Ja samanmieliset kokoontuvat yleensä yhteen.

Kansankirkko ei ole koskaan ollut tunnustuskirkko tässä merkityksessä. Se on viisaiden kirkollisten päättäjien johdolla alusta pitäen muotoutunut organisaatioksi, joka sallii moninaisuuden ja monien teologioiden keskinäisen rinnakkainelon sisälleen. Kirkko on organisatorinen sateenvarjo tälle todellisuudelle.

Nyt ollaan suvaitsevaisuuden nimellä rakentamassa kansankirkosta tunnustuskirkkoa edellisestä poikkeavalla tavalla. Se tehdään taitavasti politiikan ja lain varjolla. Olen kehityksestä äärimmäisen huolissani.

Näin ylioppilasjuhlien aikana monet lehdet julkaisevat arvosanoihin perustuvia lukioiden vertailuja. Paalupaikalla näyttäisi olevan rehtori Harri Rinta-ahon johtama Etelä-Tapiolan lukio. Tunnen rehtorin varusmiesajoilta, ja tiedän hänet taitavaksi ammattimieheksi. Ja menestyksestä saa muutoinkin olla onnellinen.

Mutta voisi myös kysyä, mitä lukijoiden vertailu viime kädessä kuvaa. Kun lähinnä suurten kaupunkien lukiot ovat sijoittuneet hyvin, voisiko kuitenkin olla kyse resursseista, joita ylläpitäjät kouluille antavat. Ja myös oppilaiden liikkumisesta. Hyvään lukioon kannattaa pyrkiä ja lukion valitseminen on mahdollista siellä, missä lukioita on useampia ja liikkuminen on oppilaalle mahdollista.

Menisikö jokin pahasti sekaisin, jos lukiot asetettaisiinkin järjestykseen myös toisella kriteerillä. Voitaisiin selvittää, missä lukiossa oppilaat parantavat eniten omia henkilökohtaisia arvosanojaan siirtyessään yläkoulusta lukioon ja opiskeltuaan siellä kolme tai neljä vuotta.

Tiedän kokemuksesta, että on aivan eri asia saada kiitettävästi osaava oppilas kiinnostumaan koulunkäynnistä ja opiskelemaan ahkerasti kuin saada kutosen tai seiskan arvosanoilla aloittava oppilas kiinnostumaan samoista asioista. Niitäkin ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja näin juhlien aikana erityinen hatunnosto kärsivällisille ja nuoria ymmärtäville opettajille.

Järjestelmämme on sivistyksen varassa

Suomalainen politiikka on merkillisessä tilanteessa. Konsensusyhteiskunnan perusrakenteet horjuvat. Onko kyseessä toivottu vai ei –toivottu muutos, on vielä arvailujen varassa.

Perinteisesti suomalaisessa politiikassa on vältetty vaalien yhteydessä kovin jyrkkiä, ehdottomia kannanottoja. On kyllä kuvailtu tavoitteita tai linjoja, mutta ei ole annettu kovin tiukkoja yksityiskohtaisia lupauksia. Perussuomalaisten EU –politiikka on uusi linjaus. Voi olla, että nyt vain on niin erityinen yhteiskunnallinen tilanne, että ihmiset kaipaavat selviä kantoja. Äänestäjien kuluttajansuoja tulee näin tietenkin turvatuksi, mutta samalla hävitään jotain oleellista.

Monipuoluejärjestelmässä hallitukset ovat monien puolueiden koalitiohallituksia. Niissä kukaan ei saa kaikkia tavoitteitaan eikä vaalilupauksiaan toteutettua. Joudutaan tinkimään ja neuvottelemaan ja etsimään kaikille sopivaa vaihtoehtoa. Ja kansa on tähän saakka hyväksynyt tämän. Eikä ole ollut väärässä, koska melkein millä tahansa mittarilla mitattuna Suomi on menestyvä kansakunta. Ei pienen, syrjäisen maan menestys ole itsestään selvyys. Kaiken pohjana on sukupolvia kestänyt kansallinen projekti.

Mutta nyt media tulkitsee vaalitavoitteista luopumisen takinkääntämiseksi. Niin tuntuvat tulkitsevan monet poliitikotkin. Jostain syystä tuota sanaa ei kuitenkaan käytetä silloin, kun itse ollaan koalitiohallituksessa mukana ja tingitään koko ajan omista tavoitteita.

Olen istunut eduskuntaryhmässä kymmeniä kertoja kuuntelemassa paimennuspuheita, jotta edustajat äänestäisivät suuressa salissa sopimusten mukaisesti omia periaatteita vastaan.

Niin on pitänyt tehdä, jotta yhteisistä sopimuksista voitaisiin pitää kiinni. Media on aina tehnyt parhaansa leimatakseen toiminnan halpamaiseksi peliksi.  Poliitikot ovat joskus tyhmiä, mutta kuka on niin tyhmä, että äänestää vapaaehtoisesti itseään vastaan. Äänestyksellä täytyy olla silloin jokin merkittävä syy. Mutta siitä ei koskaan kirjoiteta.

Tunnen Timo Soinin. Luulen tunnistaneeni hänen viimeisessä ulostulossaan pettymystä. Ehkä hän olisi kuitenkin ollut valmis toimimaan suomalaisen konsensusyhteiskunnan pelisäännöillä hallituksessa, mutta media ja ilmeisesti ryhmätoverit eivät antaneet tilaa.

Tämäkö on nyt se, mitä kansa haluaa. Kaikki puolueet asettavat kynnyskysymyksiä yhteistyölle ja ….niin mitä? Kaikki haluavat olla oppositiossa. Hallitusta ei voida muodostaa, ellei olla valmiita joustamaan. Edessä siintää jyrkkien vastakkainasetteluiden kaksipuoluejärjestelmä. Silläkin on puolensa, mutta suomalainen sopimusyhteiskunta on minusta kuitenkin merkittävämpi sosiaalinen ja poliittinen innovaatio. Mutta se ei onnistu ilman sivistystä, joka on ainoa toimiva voima typerää lööppimediaa vastaan.

Politiikan kommentoijilla on ollut pari viikkoa aikaa jäsentää tapahtunutta. Analysoijien tyypillinen lause alkaa sanoilla: ”Keskusta ei onnistunut vaalikampanjassa” tai ”keskusta ei onnistunut hallituksessa” kirkastamaan omaa vaihtoehtoa. Jokin tässä tuntuu vaikealta ymmärtää. Hallitus teki minun mielestäni kaikesta huolimatta melko hyvää politiikkaa. Sen syyttäminen vaalitappiosta johtaa todelliseen uskottavuuskriisiin.

Johtuuko vaikeus siitä, että poliittisen kentän muutoksia ei oikein haluta tunnustaa. Päätoimittaja Mikael Pentikäinen sanoi kolumnissaan (1.5.), että keskustan tilanne ei ollut helppo, koska keskellä on tätä nykyä ahdasta. Kirjoittaja tarkoittanee sitä, että kokoomuksessa, SDP:ssä, vihreissä ja perussuomalaisissa on suuri joukko hyvin keskustalaisesti ajattelevia poliitikkoja. Poliittiset linjaukset ja vaihtoehdot ovat siksi ainakin isoina linjoina hyvin lähellä toisiaan. Ja globalisaation aiheuttama politiikan tulkinta vielä koko ajan lähentää puolueita.

Keskustan Grand Old Man, Seppo Kääriäinen, jota poliitikkona kovasti arvostan, on tulkinnut keskustan vaalitappion kokoomusyhteistyön seuraukseksi. Raja oikealle metsittyy ja köyhä asialla oleva kannattajajoukko ei tunnista omiaan.

Epäilemättä kokoomuksessa on edelleen mukana myös perinteisiä oikeistopoliitikoita, mutta kokoomuksen julkisia linjauksia muotoilemassa heitä on koko ajan vähemmän. Katainen edustaa mielestäni hyvin sinivihreää linjaa, joka ei keskustan kannalta kaipaa kovin rajua linjahakkuuta.

Eikö asian voisi esittää myös toisin. Koska keskustassa on tungosta, tehdään silloin keskustan johdolla poliittisen keskustan ohjelma, jolle haetaan kansan tukea.  Tiedän tähän ajatteluun liittyvät riskit, jos mietitään keskustan menestymistä puolueena. Mutta siinä olisi läsnä kuitenkin elämän merkit ja se voisi rekrytoida uusia kansalaisia mukaan poliittiseen työhön.

Nythän kaaderit ohenevat hurjaa vauhtia, eikä järjestökoneiston rapautuminen ei ole irrallaan politiikan uskottavuudesta; ei poliittisen keskustalaisuuden, vaan keskustan.

Minusta puheenjohtaja voisi hyvin jatkaa ja myös puoluesihteeri, mutta eduskuntaryhmän johdon uusisin kokonaan ja harvoille tuleville valiokuntien puheenjohtajanpaikoille nostaisin nuoria kansanedustajia, miehiä ja naisia. Jospa meillä olisi vielä yksi mahdollisuus olemassa.

Kannattaa lukea seuraava Virmavirran kolumni:http://jarmovirmavirta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/71692-porvariyhteistyo-toimi-muttei-kukaan-puolustanut-sita-vaaleissa

Keskusta epäonnistui vaaleissa tavalla, jota ei voi jättää analysoimatta. Kyse on syvimmältään lukemattomien politiikkaa harrastavien ja siihen eri tavoilla osallistuvien kansalaisten luottamuksesta ja koko puolueen tulevaisuudesta.

Viittaaminen pitkään hallitusvastuuseen on usein toistettu perustelu huonolle menestykselle. Minusta peruste ei osu kohdalleen ja siksi siitä ei kannattaisi puhua. Syyt ovat aivan muualla. Hallituksessa myös onnistuttiin, vaikka tuloksia ei ehkä osattu puolustaa riittävän ponnekkaasti. Tietenkin kentällä tuntui absurdilta puhua takuueläkkeestä, kun se eläke takuun jälkeenkin on liian pieni. Tai perhetukien korottamisesta, koska lopputulema ei muuta perheiden taloudellista puutteenalaisuutta juurikaan.

Matti Vanhanen aloitti analyysin omalta osaltaan ottamalla vastuun puolueen huonosta menestyksestä a –studion lähetyksessä.. Hän sanoi, että Suomessa on paljon kansalaisia, jotka ovat kyllästyneitä hänen naamaansa. Vanhanen ei yleensä puhu tunnekuohun vallassa, vaan harkiten ja analyyttisesti. Myös tässä asiassa hän on oikeassa. Surullista vain on se, ettei kyllästyminen mielestäni alun perin liity Vanhaseen poliitikkona, vaan Vanhasen yksityiselämään. Kun median toimintakulttuuri on muuttunut, joutuu myös ministeri yksityiselämänsä osalta julkiseen riepotukseen, mikäli siihen on vähänkään aihetta, ja sitä ei luottamus kestä.

Toinen luottamusta kuluttanut tapahtumasarja on ollut vaalirahoitus.  Vanhanen vältti valtakunnanoikeuden aivan perustellusti, mutta ainakin kahden muun keskustalaisen osalta oikeusprosessi on vielä kesken. En ota juridisiin seikkoihin kantaa. Mutta vaalirahoituksen varjo poliittisen päätöksenteon yllä on niin syvä, että luottamuksen kulumisesta ei ole epäilystäkään. Keskustalta jäi valitettavasti pyykin peseminen ja pöydän putsaaminen kesken ja se kostautui nyt vaaleissa. Suomalaisesta poliittisesta kulttuurista puuttuu henkilökohtaisen vastuunoton perinne. Tässä meidän käytäntömme muistuttaa vanhoja sosialistimaita. Länsi-Euroopassa kulttuuri on toinen.

Yhtäältä kyse on myös poliittisesta johtamisesta. Johtaja on valittu tekemään myös ikäviä päätöksiä, jos kokonaisuuden etu sitä vaatii. Vaalityössä sai selvästi tuntea kansalaisten närkästymisen ja nyt se kaatui koko puolueen niskaan. Keskustalla oli ”ketkupuolueen” leima.

Kolmas epäonnistumisen juuri liittyy elitismiin ja vieraantumiseen. Kansalaiset ymmärtävät vaikeat poliittiset päätökset, jos niille on hyviä syitä. Jätevesiasetus lienee malliesimerkki välinpitämättömyydestä, jota kansalaisten on vaikea ymmärtää, eikä tarvitsekaan ymmärtää. Vastaavanlaisia esimerkkejä löytyy monia:Natura-alueista päättäminen, hehkulamppujen kieltäminen, maamiinat, yt –laki, kela –maksun poisto työnantajilta ja vastaava energiaverojen korotus,  E10 bensan nopea käyttöönotto, seksuaalivähemmistöjen saneluun taipuminen, petopolitiikka jne. jne. Osa asioista on pieniä, mutta ne nostavat ärtymystä ja luovat hyvän kasvupohjan populistisille toimijoille. Perustelut menevät selittelyn puolelle ja politiikan uskottavuus katoaa. Ei mitä tahansa asiaa saa läpi sanomalla, että politiikkaan kuuluu vastuun otto myös ”vaikeista päätöksistä”.  Elämän realiteeteille vieras päätös ei ole ”vaikea”, vaan sen tekeminen paljastaa poliitikkojen vieraantumisen. Nyt tuli vaaleissa kylmää kyytiä ja osittain aivan perustellusti.

Neljäs asia liittyy puolueen tavoitteiden sovittamiseen kuhunkin aikaan ja sen yhteiskuntapoliittisiin virtauksiin. Keskustapoliitikkojen on edelleen vaikea katsoa politiikkaa Etelä-Suomen näkökulmasta. Kun pitäisi puhua liikenneinvestoinneista, asuntojen hinnoista, koulutuspaikkojen riittävyydestä ja metropolipolitiikasta, kannanottoja rajoittaa merkillisellä tavalla aluepolitiikka. Keskusta on säännöllisesti hävinnyt asiaan liittyvän poliittisen retoriikan pohjoinen – etelä –vastakkainasettelun takia. Kun pitäisi puhua pääkaupunkiseudun asukkaiden tarpeista suhteessa valtiovaltaan, ajaudutaan puhumaan muuttoliikkeestä tavalla, joka syyllistää tänne muuttavat ihmiset. Puhumattakaan nyt siitä, että arvostellaan lähiötä asuinpaikkana, vaikka se on kymmenien tuhansien kansalaisten koti. Yleispuolueen identiteettiin on vielä matkaa.

Viides seikka on kasvojen kuluminen. Politiikka on kovaa ja säälimätöntä toimintaa yksilöiden näkökulmasta. Kussakin tilanteessa tarvitaan tietyn profiilin poliittisia päättäjiä, mutta kun aikaikkuna sulkeutuu, poliitikko saa mennä. Keskustan olisi pitänyt viimeistään Kiviniemen hallituksen aloittaessa työnsä vaihtaa kuluneet –vaikkakin pätevät ja osaavat – ministerit nuorempiin. Pelkään hiukan, että oppositiopolitiikka käynnistetään vanhoilla hevosilla. Niin ei pidä tehdä. Uudet miehet ja naiset remmiin ja vanhat tutoreiksi.

Kuudetta asiaa ei ole helppo selittää, mutta se kuitenkin on olemassa ja sen painoarvo kaikesta huolimatta on melkoinen. Suurten puolueiden sisälle on kasvanut aatteellinen linjaero konservatiivien ja liberaalien välille. Keskustan puoluejohto on edustanut melko liberalistisia arvolinjauksia, mikä minun mielestäni on ollut suuri virhe. Tunnen suuren määrän keskustalaisia, jotka ovat ilmaisseet äänestävänsä keskustaa enää vain henkilösyistä. Siis siksi, että tuttu mies tai nainen on ehdokkaana.

Nyt on käsillä hämmennyksen tila. Minä liityin aikanani mukaan seuraavan lauseen kantamana: Keskusta on konservatiivinen arvopuolue, mutta radikaalinen yhteiskuntapoliittinen uudistaja.

Edessä on loppurutistus ja hyvä niin. Alkaa vaaliväsymys tuntua luissa ja ytimissä ja näkyy monen ehdokkaan kasvoilla. Keskustalla on ollut hyvä ehdokasjoukko ja hyvä ryhmähenki. Kaikki ymmärtävät, että tässä vaiheessa kerätään kannatusta yhteiseen pottiin. Lopuksi sitten katsotaan, ketkä onnistuvat pääsemään läpi.

Puolen vuoden jakso kansanedustajana on lyhyt aika. Juuri ja juuri ehtii rutiineihin kiinni. Aika on ollut antoisa ja mielenkiintoinen. Oma poliittinen toimintani ei koskaan ole rakentunut irtiottoihin ja aloitetehtailuun. Vaikutan mieluiten keskustelemalla ja neuvottelemalla. Hallituspuolueen edustajalle se on luontevaa, koska aina voi pysäyttää ministerin tai ministerin avustajan, ja saada asia sillä tavalla vireille. Olen aina arvostanut ajattelevia ihmisiä, vaikka en olisi heidän kanssaan samaa mieltäkään.

Vaalikamppailussa vaikein asia on aina ollut raha. En valitettavasti pysty ottamaan lisää velkaa ja ulkopuolisen rahoituksen saaminen on tällä seudulla kovin haastavaa. Mutta myös taloudellista tukea olen saanut ja olen siitä kiitollinen.

Tiedän, että muutamat ammattilaiset ovat käyttäneet aikaansa ja osaamistaan vapaaehtoistyössä tavalla, jota en voi millään tavalla korvata. Tämä koskee erityisesti vaalilehteä, ja siitä onkin tullut paljon hyvää palautetta. Lehden jakamisessa olen saanut runsaasti apua vapaaehtoisilta.

Eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Timo Kalli, tapaa usein päättää puheensa toteamalla, että niin on hyvä kuin käy. Niin minäkin yritän ajatella, vaikka myönnänkin, ettei se ole aina helppoa.

Joka tapauksessa haluan kiittää lämpimästi kaikkia vaalityössäni mukana olleita. Huomaan olevani suomalaisittain huono palautteen antaja, mutta ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään. Lämmin kiitos kaikille ystäville ja tuttaville, jotka eri muodoin ja tavoin olette kannustaneet tsemppaamaan ja tekemään työtä. Nuo viestit uppoavat yleensä hyvään maahan, sillä myös poliitikon elämässä aurinko on joskus pilven takana.

Sunnuntai paljastaa, mihin työmme kantaa.

Politiikassa on tarpeen erotella tosistaan isot linjat ja yksityiskohdat. Isoina linjoina suomalaisten eteen piirtyy kuva, jossa ainakin seuraavat asiat ovat läsnä: Kiristyvä kansainvälinen kilpailu, ikääntyvä väestö, kasvavat palvelutarpeet ja velkaantuva julkinen talous. Näkymä on haastava, mutta kyse on onneksi poliittisista päätöksistä, ei luonnonlaeista.

Hyvinvoinnin perustana on kilpailukykyinen, kannattava yritystoiminta. Uskoisin yrittäjien maksavan mielellään nykyprosenttien mukaisesti veroja, jos yrityksillä on tuloja ja ne menestyvät. Kannattaa kuunnella pienyrittäjien huolia, ja korjata lainsäädännön epäkohdat.

Harmaa talous on saatava kuriin erityisesti rakennusalalla. Tarvitaan  lisää valvontaa, mutta tehokkain keino olisi rakentaa verotusjärjestelmä niin, että rehellisyys kannattaa.

Vaikka haasteet ovat kovia, Suomen kannattaa olla mukana yhä kansainvälistyvässä markkinataloudessa. Nationalismilla intoilu johtaa Impivaaraan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Suomen pidä puolustaa ja pitää kiinni omista eduistaan.

Kestävyysvaje on vakava uhka suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Vaje liittyy sekä valtion ja kuntien velkaan että eläkerahastoihin. Vajetta ei voi hoitaa luottamalla talouskasvuun. Sitä tarvitaan, mutta tarvitaan myös määrätietoista hyvinvointipalveluiden uudelleenrakentamista.

Vain siten voidaan hyvinvointipalvelut turvata kaikille Suomalaisille. Julkisissa investoinneissa painopisteen tulee olla siellä, missä väestö ja talous kasvavat.

Julkinen velkaantuminen on pysäytettävä mieluusti jo seuraavan hallituskauden aikana. Tämä edellyttää yleistä kansalaiskeskusteluun perustuvaa tahtotilaa, jossa määritellään ja sovitaan, mitä tehdään yhteisesti verovaroilla, mistä asioista kansalaiset vastaavat itse.

Julkisten palveluiden järjestämisvastuun tulee säilyä kunnilla, jolloin palveluiden laatu ja määrä sovitaan yhteisesti ja rahoitus tulee verojen kautta. Palveluiden tuottaminen avataan markkinoille niin, että valinta jää kuntalaiselle. Niiden ihmisten palveluista, jotka eivät kykene valintoja tekemään, vastuu kuuluu kunnalle.

Pohjoismaisen mallin mukaan yhteiskunta kantaa erityistä huolta niistä kansalaisista, jotka eivät itse kykene toimeentulostaan huolehtimaan. Tämä tarkoittaa sekä tulonsiirtoja että palveluita. Erityisiä huolenaiheita ovat nuorten syrjäytyminen, lapsiperheiden köyhyys sekä vanhusten ja vammaisten palvelut.

Kaiken runkona on suomalainen koulutusjärjestelmä, joka tarjoaa sekä ammattitaidon että sivistyksen riippumatta asuinpaikasta ja vanhempien tulotasosta. Saavutus lienee yksi suomalaisen yhteiskunnan suurimpia ja siitä kannattaa pitää lujasti kiinni.

 Näin päättyivät valtiopäivät perinteisellä tavalla. Ennen eläköön –huutoja kuunneltiin kolmen instituution puheet.

Piispa Samuel Salmi puhui kirkossa arvojen ja vakaumusten merkityksestä. Hän kuvasi aikaamme puhumalla pinnallisesta kulttuurista, kevytmielisestä elämänmallista ja vakaumusten muuttumisesta kauppatavaraksi. Osuvia kielikuvia ja hyvää ajan ilmiöiden kuvausta.  Minä jäin kyselemään, että miksi kirkossa puhutaan niin paljon arvoista, vaikka kirkolla ei ole arvojen maailmassa mitään erityisosaamista eikä erityistä ilmoitusta.  Armon maailmassa sellaista olisi tarjolla.

Kirkossa oli kansaa lähinnä viran puolesta. Paljon olisi ollut paikkoja kadun kansalaisille.

Puhemies Niinistö tarkasteli ulko- ja sisäpolitiikan suhteita ja kehotti harjoittamaan kansainvälisiä suhteita, jotta suomalaisella työllä olisi kysyntää. Niinistö sanoitti myös tulevia toimia puhumalla kokonaisuuden edusta, joka voi merkitä yksilöiden ja perheiden tappioita, mutta jota kuormaa ei voi sälyttää vain heidän kannettavakseen.

Presidentti Halonen muistutti kuulijoita eduskunnan merkityksestä. Eduskunta ei ole yritys eikä tehdas, vaan omalaatuinen, korkeinta poliittista valtaa käyttävä valtioelin. Varapuhemies Kääriäinen kiitteli lopuksi kaikkia ja lausui kauniita sanoja politiikan toistaiseksi jättävälle Niinistölle.

Lopuksi juotiin juhlakahvit ja jätettiin haikeita jäähyväisiä. Eduskunnassa syntyy aina myös ystävyyssuhteita ja edustajan paikalta tipahtaminen on siksi monelle kova kohtalo.

Elämä kuitenkin jatkuu. Tiedän, että monissa perheissä pyydetään tällä viikolla hiljaa kirkossa lauletun virren sanoin:

 Oi kuningasten kuningas,
sä maan ja taivaan valtias,
myös tähän maahan silmäs luo
ja armos runsaat lahjat suo

Uutiset vaalikentiltä kertovat kiristyneistä ja kiristyvistä mielialoista. Itse en ole mihinkään kovin rajuun törmännyt. Normaalit haistattelut ja keskarinnäytöt kuuluvat pelin henkeen. Yleensä huumorilla selvitään.

Mutta jokin tässä ilmiössä pelottaa. Hyväksyn perussuomalaisten oikeuden kritisoida maahanmuuttopolitiikkaa, mutta en hyväksy maahanmuuttajien huonoa kohtelua, jota nykyinen populismi synnyttää.

Poliitikoilla on kyllä myös peiliin katsomisen paikka. Joku viesti ei ole mennyt perille tai se on tärveltynyt matkalla, jos kaiken tämän aineellisen hyvinvoinnin keskellä kansalaiset tuntevat tarvetta väkivaltaiseen protestiin ja mellakointiin. Yhteiskunnallinen lukutaito ei vastaa sivistysyhteiskunnan tavoitteita. Aikaamme kutsutaan usein tietoyhteiskunnaksi, mutta ei tämä nyt oikein tunnu siltä, kun kaksi kolmesta kansalaisesta ei tiedä, ketkä ovat hallituksessa ja ketkä oppositiossa.

Poliittinen toiminta edellyttää oman kulttuurisen ymmärryksensä. Joka aamu pitää jaksaa nousta ylös rakentamaan parempaa maailmaa. Mutta ei saa pettyä eikä luovuttaa, vaikka ongelmien ja epäkohtien määrä tuntuu olevan vakio.

Erän maalarituttavani oli kerran maalannut espoolaisen koulurakennuksen aulan. Lopputulos on viihtyisä, mutta seuraavana päivänä maalausjälki oli töhritty tussilla. Rehtori oli pyytänyt maalaria uudelleen työhön ja oli tietenkin pahoitellut oppilaiden toimia. Maalari oli todennut, että rehtori voisi miettiä, opetetaanko koulussa sittenkään oikeita asioita.

Minusta nyt olisi korkea aika tehdä tämä kysymys hyvin syvällisessä ja perustavassa merkityksessä. Media voisi tehdä saman kysymyksen itselleen oman työnsä näkökulmasta.

8.4.2011

Jälkiviisaus ei nyt auta

Portugali ei selviä yksin velkojensa kanssa. Vaikka lähtökohta EU:n toiminnassa oli, etteivät jäsenmaat maksa toistensa velkoja, nyt lähdetään kuitenkin takuumiehiksi. Näin varmistetaan, etteivät Portugalin lainojen korot nouse kohtuuttomuuksiin ja tietenkin myös maan lainansaanti.

Poliittisesti, taloudellisesti ja moraalisesti tilanne on kiusallinen. Poliittisesti sikäli, että koko EU:n  tulevaisuuden yllä on nyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja kun jotain kuitenkin pitää vastata, ratkaistaan kannanotoilla ilmeisesti seuraava hallituspohja myös Suomen osalta.

Taloudellisesti tilanne on kiusallinen sikäli, että tarvittaisiin kristallipallo. Jos lainojen takauksella varmistetaan talouden vakaus ja markkinoiden toiminta, takuut kannattaa antaa. Suomen talous on niin vientivetoinen, että markkinoiden kriisiytyminen näkyisi nopeasti vientitulojen menetyksinä ja työttömyytenä Suomessa. Menetykset olisivat moninkertaiset verrattuna mahdollisiin menetyksiin takausvastuiden kautta.

Puhe pankkisektorin vastuista on sikäli outoa, että jos rahahanat laitetaan kiinni rahoitustilanteen epävarmuuden takia, lama on käsillä välittömästi. Rahan lainaaminenhan ei ole sosiaalista yrittämistä, vaan bisnestä, joka toimii omalla logiigallaan.

Jos taas ollaan varmoja, että Portugali ei selviä, eivätkä selviä Espanja ja Italiakaan, silloin mitkään takuurahastot eivät riitä ja käsillä on lama. Se kannattaisi tietenkin ottaa mieluummin vastaan ilman velkoja kuin velkojen kanssa.  Mutta kristallipalloa ei ole. Nyt vain lennetään parvessa, ja toivotaan suunnan olevan oikea.

Moraalinen kriisi liittyy sopimusten pitämiseen ja populismiin. Jos kerran kukaan ei näe, mitä edessä on, syntyy suuri kiusaus tulkita tulevaisuutta jälkiviisauden valossa. Mehän sanoimme, että…! Päätökset on kuitenkin pakko tehdä tässä ajassa ja niille olettamuksilla, jotka liittyvät tulevaisuuteen, ei menneisyyteen.

Poliittisten irtopisteiden keruuta järkevämpää olisi ”lyödä viisaat päät yhteen”  ja kansallisen pelastusstrategian hengessä miettiä, mitkä olisivat suomalaisen menestyksen avaimet tässä kisassa. Eli se pääministerin peräänkuuluttama yhteiskuntasopimus.

Tuusulassa oli mukava vaalitilaisuus eläkeläisten ja vanhusten asioista. Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja, Pirkko Karjalainen, luki aluksi sellaiset madonluvut pöytään, että hiljaiseksi veti. Tiedän, että monia loukkaa puhe luvuista ja tilastoista liitettynä vanhuksiin, koska vakavat inhimilliset kysymykset muuttuvat helposti pelkiksi luvuiksi. Asiassa on oma pointtinsa, mutta toisaalta luvut ovat yhteiskuntapolitiikan kieltä, joilla kuvataan resurssien suuruutta ja järjestämistä.

Suomi joka tapauksessa on myös ikääntymisen osalta valtioiden eturintamassa. Lähivuosina tämä tulee tarkoittamaan kahta asiaa: Työtä tekevien määrä vähenee ja palvelutarve kasvaa. Keski-iän noustessa yhteiskunnan dynamiikka ja joustavuus on myös vaarassa laskea. Ja juuri silloin, kun kansainvälinen kilpailu haastaa meitä uusiutumaan ja kehittämään toimintatapojamme.

Illasta jäi minulle muistolauseeksi eräs alustajan kommentti: Rahaa on, mutta järkeä puuttuu.  Ja se lieneekin puutteista suurin. Toteamuksella viitattiin monien kuntien toimintakulttuuriin. Kun rahasta on pulaa, keskitytään tuottamaan lakisääteisiä palveluita.

Hyvä esimerkki on omaishoito.  Suomessa on kaikkiaan noin 300 000 omaishoitajaa, mutta vain noin 38000 maksetaan omaishoidon tukea. Tuen maksu on viimekädessä kiinni kuntien talousarviosta. Tuen suuruus vaihtelee 350 - 700 euron suuruusluokissa.

Jos rahaa ei ole, tukea ei makseta. Kyse ei siis ole subjektiivisesta oikeudesta, kuten on oikeus saada lapsi kunnalliseen kokopäivähoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona. Vanhustyöllä ei olekaan itkijänaisten  verkostoa parkumassa eduskunnan lehterillä, mikä näkyy suoraan asian yhteiskunnallisessa painoarvossa.

Jos vanhus ei selviä kotona ilman hoitoa, hän siirtyy ensin tuettuun palveluasumiseen ja sitten yhä syvempään laitoshoitoon. Ja miten hinta? Se nousee noin 2700 eurosta 7000 euroon kuukaudessa. Ja rahat on pakko löytyä.

Tässä ei tietenkään ole järjen häivää, mutta näin järjestelmä toimii ja vieläpä ilman kenenkään pahantahtoisuutta. Siispä tarvitaan hoivaseteliä. Ja vielä siinä muodossa, että sen käyttö on mahdollisimman joustavaa omaisille, sukulaisille, naapureille jne. Ja tietenkin asianmukainen valvonta.

Ilman tällaista rakenteellista uudistusta edessämme on  muutaman vuoden kuluttua tilanne, jota kansanomaisesti kutsutaan kurjuudeksi.

On harmi, että keskustelu julkisen sektorin tehtävästä, koosta ja menoista on edelleen niin ideologisesti värittynyttä. Yritin perehtyä VM:n ja professori Pertti Haaparannan kirjoituksiin koskien julkisen sektorin kestävyysvajetta ja kävi niin kuin usein ennenkin, tuli vastaan latentti talentti. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että -jälleen kerran- yhteiskuntatieteiden tuottama ”tieto” on ongelmallista. Sitä löytyy joka lähtöön aina sen mukaan, mitä halutaan kuulijoille tai lukijoille vakuuttaa.

En syytä tieteen tekijöitä huiputuksesta, koska yhteiskuntatutkimus on mitä on. Se lisää merkittävästi ymmärrystämme inhimillisestä toiminnasta ja erilaisista sosiaalisista rakenteista, mutta politiikkaan kuuluvia arvostuksia ja ideologioita ei voi perustella tieteellä.

Oikeastaan koko hyvinvointiyhteiskunta -retoriikka elää saranavaiheessa, kuten Seppo Kääriäinen asian ilmaisi. Meidän pitäisi kyetä erottamaan oleellinen epäoleellisesta ja sopeuttamaan järjestelmä tarpeisiin ja resursseihin nähden niin, että pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteet säilyvät. Tämä on kova haaste, koska yhteistä keskustelupohjaa ei ole näköpiirissä. Vasemmisto ajaa edelleen laajaa julkista sektoria ja varmaan porvaripuolella haluttaisiin tuotteistaa kaikki palvelut, ja avata ne markkinoille.

Minä olen jälkimmäisellä kannalla, mutta en ensisijaisesti ideologisin vaan käytännöllisin perustein. Mallini on yksinkertainen: Ensin sovitaan yhdessä, mitä palveluita järjestetään yhteisesti, verovaroilla. Sen jälkeen etsitään laatu- ja hintasuhteiltaan paras malli palveluiden tuottamiselle. En usko hintojen laskevan, jos julkisesta palvelumonopolista siirrytään yksityiseen. Mutta luotan eniten siihen malliin, jossa julkinen tuotanto on markkinoiden osa ja palveluiden käyttäjät päättävät, mistä palvelunsa hankkivat.

Esimerkkinä voisi olla parturiliike tai autokorjaamo. Vasemmistopoliitikko voisi täysin uskottavasti esittää, että koska hiusten kasvu ja leikkaustarve koskee kaikkia kansalaisia, palvelun pitäisi olla julkista. Samoin voitaisiin ajatella autokorjaamoista, koska melkein jokaisella suomalaisella on auto. Jos em. alat kunnallistettaisiin, saisimmeko tehokkaampia ja edullisempia palveluita. Emme saisi. Mutta antamalla kuntalaiselle 15 euron palvelusetelin, ainakin miesten hiukset tulisivat leikatuiksi. Vastaavasti autokorjaamolta saisi 100 eurolla kaksi tuntia työtä.

Kaikkia julkisia palveluita ei voida toteuttaa em. mallin mukaan. Luulisin, että esim. peruskoulua ei edes kannattaisi noin järjestää. Mutta valtava määrä palveluita voitaisiin noin tehdä. Se olisi menopuolen osalta tehokkain tapa supistaa kestävyysvajetta.

Tulopuolella toimii vain kannattava ja kilpailukykyinen yritystoiminta.

Pohjois-Afrikassa kuohuu ja koko arabimaailma on järistyksen kourissa. Luulisin, että modernin tiedonvälityksen aikana on koko ajan vaikeampi pitää yllä pakkoyhteiskuntaa ilman yleisesti hyväksyttyjä kansalaisoikeuksia ja -vapauksia. Muutos on järisyttävä, eikä meillä ole käsitystä, mihin tämä vielä johtaa.

Realistisen kuvan muodostaminen kuohuvien maiden poliittisesta kehityksestä ei ole helppoa. Riitelevien ja taistelevien ryhmittymien merkitystä ja tavoitteita on vaikea arvioida, jotta voisi tietää, edistävätkö ne rauhaa vai eivät. Sotavoimien lähettäminen tällaiseen tilanteeseen on aina arveluttavaa. Vaikka siviiliväestön puolustaminen on myös perusteltua erityisesti silloin, kun kaikki tapahtuu YK:n suojeluksessa, asia on silti mutkikas. Sodan osapuolena oleminen on ainakin minulle vierasta.

Samalla tulee paljastetuksi länsimaiden kansainvälisen politiikan opportunismi. Esim. Gaddafia on kyllä vuosien varrella hyysätty tavalla, jota pitäisi hävetä, ja nyt tuo kaikki on tiensä päässä. Olisi ollut alun perin viisaampaa toimia ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien puolesta. Mitä pitäisi siis tehdä esim. Kiinan kanssa tai Valkovenäjän? Suomen rooli lienee kaikissa tilanteissa lääkärin rooli, mikä tarkoittaa tukea ja apua kansalaisyhteiskunnan rakentamisessa.

Kaikki tämä eduskuntavaalien alla saa mielen nöyräksi. Demokratia ei ole vain oikeutta äänestää. Se on pitkän sivistystyön tulos, jossa kansakunta oppii ja suostuu yhteisiin menettelytapoihin yhteisten asioiden hoitamisessa. Poliittisen päätöksentekijän on viisasta suhtautua nöyrästi kansan tahtoon. Lainsäädäntö ja päättäminen yleensä ei voi irtautua kansan tahdosta ilman seuraamuksia. Mietin koko ajan, että onko näissä vaaleissa todella kysymys protestista ja kapinasta. Ja jos on, niin minkä suhteen?

Ristiriita on siinä, että melkein kaikissa kansainvälisissä hyvinvointia ja yhteiskunnan toimintoja koskeneissa tutkimuksissa Suomi on saanut mitallisijan. Ja kansalaiset ovat kuvanneet elämäänsä onnelliseksi. Mitä vastaan siis protestoidaan?

2.4.2011

Mikä on sinun ohjelmasi?

Vaalilehden jakaminen poikii kysymyksiä puhelimeen ja sähköpostiin. Miksi me äänestäisimme sinua? Mikä on sinun ohjelmasi? Mitä sinä ajat?

Minä haluaisin laittaa vastaan. En tunne olevani yhden enkä kahden asian poliitikko. 15 vuoden kokemuksella voin sanoa, että asialistaa tarvitaan, mutta vielä enemmän tarvitaan jotain muuta. Tarvitaan selväjärkisyyttä, oleellisen ja epäoleellisen erottamista, luotettavuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Valitse luottamustehtävään sellainen henkilö, jonka arvoihin ja arvostelukykyyn luotat. Anna äänesi hänelle ja valtuuta hänet käyttämään sitä seuraavan nelivuotiskauden sinun puolestasi, jolloin sinä voit keskittyä rehelliseen työhön.

Mutta kyllä tässä tietenkin jotain voi ja pitääkin sanoa tavoitteista. Lyhyesti sanottuna Suomella on kaksi kovaa haastetta: On kakun leipominen ja kasvattaminen sekä sen oikeudenmukainen jako. Verotusta ei voi eikä pidä kiristää, joten on vain otettava lusikka kauniiseen käteen ja tehtävä toisin. Ns. julkisen sektorin kestävyysvaje on niin valtava haaste, että se tulee kiusaamaan päättäjiä seuraavat 10 vuotta, haluttiin sitä tai ei.

Edessä on  byrokratian ja julkisen sääntelyn purkutalkoot. Mitä tämä tarkoittaa? Eräässä vaalitilaisuudessa yrittäjätuttavani tuskaili laki- ja pykälätehtailua. Säädöksiä on niin paljon, niin pöljistä asioista ja monet niin epämääräisesti kirjoitettuja, että kirvesmieskin tarvitsee kohta juristin työkaverikseen. Tässä ei tietenkään ole järjen häivää.

Ja se kakun jakaminen. On pakko keskittyä oleelliseen. Niitä ovat hyvä koululaitos, terveydenhuolto. perusturva ja erilaiset hoivapalvelut niitä tarvitseville, kuten vanhuksille, vammaisille ja lapsiperheille. Mahdollisuuksien tasa-arvosta on pidettävä kaikin keinoin kiinni.

Tulevaisuuden taivaalla on siis selvästi pilviä, mutta ei pelkkää synkkyyttä. Suomalaiset ovat pragmaattisia ihmisiä ja mitä haastavammaksi aika käy, sitä paremmin suomalaiset selviävät. Meillä on hyvä maa, ja viisailla päätöksillä se voidaan sellaisena myös säilyttää.

Kannattaa käydä lukemassa Jarmo Virmavirran hieno kolumni asian vierestä: http://jarmovirmavirta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/67995-nailla-evailla-aion-menna-vaalikoneeseen

Vaalikeskustelu oli mielenkiintoinen. Kaikki puheenjohtajat olivat hyviä ja melko asiallisia.  Mutta yritin keskittyneesti miettiä, mikäs on Soinin salaisuus verbaalisen lahjakkuuden lisäksi. Populismia on toki ilmassa, mutta niin sitä on muillakin puoluejohtajilla. Ollaanko jonkun uuden kynnyksellä?

Minusta ollaan. Ja asia liittyy realismiin. On kansalaisten huijaamista antaa poliittisesta päätöksenteosta liian täydellinen mielikuva. Todellisuudessa asiat päätetään puutteellisen informaation varassa moniin oletuksiin vedoten. Kun olosuhteet ja pelitilanne muuttuu, saattaa kaikkia aikaisempi päättäminen ja perusteleminen joutua uuteen valoon, joskus jopa hyvin hankalaan. Turha tätä on yrittää tilkitä poliittisilla kehyskertomuksilla niin, että epävarmuus häivytetään pois. Ei erehtymisessä ja virhearvion myöntämisessä ole mitään pahaa. Päinvastoin. Pöytä putsataan ja voidaan jopa oppia. Tässä Soini on askeleen edellä muita.

Realismiin liittyy toinenkin näkökulma. Politiikassa kaikki ajavat omaa etua; poliitikot, puolueet, järjestöt, yritykset ja kansakunnat. Yhteistyöllä menestyminen perustuu laskuoppiin, ei hyväntahtoisuuteen. Kannattaa neuvotella, kannattaa sopia ja sovitella, jotta myös omat, tärkeät tavoitteet voivat edetä. Jos rakentaa poliittisen maailman idealististen olettamusten varaan peli unohtaen, tulee petetyksi. Tämän Soini sanoittaa muita paremmin.

Kolmas näkökulma aiheeseen on oletetun äänestäjäkunnan mielistely. Puolueiden ohjelmat ja strategiat perustuvat yhä vahvemmin gallupeihin ja tutkimuksiin. Pyritään selvittämään, mistä kannattaisi puhua ja millä tavalla. Tätäkin näkökulmaa tarvitaan, mutta kuulija jää helposti hölmöön tunnelmaan. Poliitikolla ja puolueella pitää olla missio, näky hyvästä elämästä ja yhteiskunnasta ja arvot. Muutoin tulee sellainen olo, että oikeita, todellisia vaihtoehtoja ei ole ja kaikki on kaupan. Soini on tämän päivän suvaitsevaistolle kauhistus abortti- ja Israel -kantoineen, mutta  -ja mikä on aivan käsittämätöntä - hän herättää silti luottamusta.

Miksi? Elämässä on merkillinen säännönmukaisuus. Minä voisin nimetä eduskunnasta monta kansanedustajaa, joiden kanssa olen asioista eri mieltä. Mutta silti minä luotan heihin. He toimivat rationaalisesti omien perusteluidensa mukaan. Heidän mielipiteensä ei vaihdu ja muutu mielistelyn takia. Se vaihtuu, jos he tulevat perustellusti toiseen tulokseen.

En aio äänestää perussuomalaisia enkä toivo muidenkaan niin tekevän. Sanon näin, koska tunnen suuren määrän poliitikkoja ”vanhoista puolueista”, joiden työhön luotan.  He tekevät sen, minkä ihminen voi, Jos he onnistuvat, hyvä niin. Jos he epäonnistuvat, niin olisivat epäonnistuneet kaikki muutkin.

Moraalisia kannanottoja toivotaan erityisesti poliitikoilta, jotta niihin voisi tukeutua, tai -niin kuin Soinin kohdalla vaikuttaa käyneen -niitä voisi pilkata.

Asiallisesti ottaen Suomi on moraalikeskustelun kehitysmaa. Argumentointia ei osata eikä haluta osata, koska se voisi olla poliittisesti kiusallista. Nythän ajatellaan niin, että kun enemmistö on jotain mieltä, silloin mielipide on myös moraalisesti oikea. Poikkeavat ajattelutavat leimataan.

En yritä tulkita Soinin ajatuksia, mutta voisi mietiskellä, mitä hän sanoi. Onko siis teini-iässä raiskatulla tytöllä oikeus aborttiin? Valitettavan moni joutuu miettimään asiaa omana, henkilökohtaisena kipunaan, vaikka asia on jo pelkästään moraalikysymyksenä vaikea. Raiskaus on itsessään aina väärin ja rikos.

Voin ymmärtää aborttipäätöksen äärimmäisenä keinona silloin, kun sillä suojellaan toinen, olemassa oleva elämä. Argumentti perustuu silloin pienemmän pahan vaihtoehtoon, jos edessä kuitenkin on toisen ihmisen kuolema. Mutta jos tämä ongelma ei ole perustana ja voimassa, onkin äärimmäisen vaikea löytää perusteita abortin tekemiselle moraalin näkökulmasta. Jos nimittäin pitää kiinni periaatteesta, että ihmisen tappaminen on väärin, on vaikea nähdä hyväksyttäviä perusteita pienen vauvan tappamiselle.

Mutta Suomessahan ei ole korrektia sanoa asiaa näin. Moraalikysymysten politisointi johtaa puhumaan naisten oikeuksista, jolloin arvokysymykset häivytetään. Toinen vaihtoehto on turvautua lääketieteeseen, jonka avulla synnytetään - muka - objektiivinen määritelmä elämän (=ihmisen) syntymästä, ja väistetään sen avulla moraalikysymysten vaivat.

Jokainen voi itse miettiä, miten korkean arvosana tällaiselle rehellisyydelle antaa.

Vaikka en ole Soinin kanssa  samaa mieltä kaikista etiikan kysymyksistä, hänellä on katolisena oikeus mielipiteeseensä. Myös siihen, että ilmaisee tukensa kirkon opetukselle vain vaikenemisella. Soinilla on sellainenkin etu puolellaan, että hänen edustamallaan kirkolla vielä on jokin kanta olemassa.

Suomalainen suvaitsevaisto voisikin lopettaa Soinin pilkkaamisen ja kertoa oman kantansa siitä, milloin heidän mielestään on oikein ottaa toiselta ihmiseltä henki pois. Jos asia on niin naurettavan selvä ja yksinkertainen, siitähän voisi laatia pienen julistuksen kipuilevien kansalaisten avuksi. 

Sillä perustelulla, jolla yksilö, asiantuntija tai yhteisö päättää surmata toisen ihmisen, on taipumus laajentua yllättävän nopeasti, kun se on ensin saanut pään auki. Historiasta löytyy esimerkkejä.

En rupea profeetaksi, mutta luvut näyttävät niin synkiltä, että seuraavaksi moraali joustaa eutanasian kohdalla.

Ostoskeskuksissa on vietetty koko päivä. Paljon kansalaisia on kätelty ja asioita keskusteltu. Mutta jos vain kansalaismielipiteitä kuuntelee, jää kyllä hämmennyksen valtaan. Muutamia esimerkkejä:

Kansalainen A: Olen juuri jäänyt eläkkeelle ja minulla on osinkotuloja. Keskusta on siis korottamassa osinko- ja pääomatulojen verotusta. Ei kuulosta hyvältä. En pärjää eläkkeellä, tarvitsen tuloni. Olen työlläni ne ansainnut.

Kansalainen B: Sinä sanoit äsken puheessasi, että keskusta on parantanut perusturvaa. Miten niin. Minulla on eläke ja se ei ole noussut kuin muutaman sentin. Minä voin tosi huonosti, eikä ole kavereita auttamassa. Miten voit sanoa että keskusta on parantanut köyhien asemaa.

Kansalainen C: Vai on muistettu köyhiä. Herrat on saanu palkankorotuksia tuhansia ja tuhansia euroja kuukaudessa ja mitä köyhä on saanu, ei mitään.

Kansalainen D: Olen ollut koko elämäni kaupungilla töissä pienellä palkalla ja kaupunki ei anna minulle asuntoa. Kansanedustajat vain korottavat palkkaansa ja ajavat taksilla. Miten lupaat auttaa minua?

Kansalainen E: Lapsiperheistä puhutaan koko ajan, mutta kuka muistaa meitä yksinäisiä. Minä maksan kaiken yksin, minua ei ole kukaan kotona vastassa. Mitä sinä lupaat minulle.

Kansalainen F: Suomessa vain puhutaan lapsiperheistä, mutta mitään ei tehdä. Muutamalla eurolla on korotettu lapsilisiä, mutta perheet vain köyhtyvät.

Hesarin pääkirjoitus (22.3) käsittelee teollisten työpaikkojen merkitystä kansantaloudelle. Taustalla on Etlan uusi tutkimus.

Päälinjat ovat selviä: Yhdysvallat on menettänyt paljon heikon kilpailukykynsä takia, mutta esim. Saksa on pärjännyt selvästi paremmin laskemalla yritysveroa kilpailijoiden tasolle. Toinen Saksan vahvuus on ollut perheomistuksessa toimiva konepajateollisuus. Omistamisella on siis väliä ja omistajien raha voi olla myös isänmaallista.

Pääkirjoitus päättyy verokeskustelua sivuavaan mielenkiintoiseen toteamukseen. Ensin sanotaan, että yritysvero pitää asettaa kilpailukykyiselle tasolle ja myös yrittäjyyden kannustimet on asetettava oikein. Mutta sitten todetaan: ”Jos kannustavuuden ohjenuoraksi mielletään väärin ymmärretty oikeudenmukaisuus, voi hyvin käydä niin, että tulot jakautuvat tasaisemmin, mutta kaikille jää käteen vähemmän.”

Kommentti on mielenkiintoinen ja paljastaa, miten yhteiskuntaeettisesti vaikeassa tilanteessa korkean elintason ikääntyvät länsimaat ovat. Kun oikeudenmukaisuusperiaate irtoaa taloudellisesta realismista, se synnyttää hiljaisen, mutta varman kurjistumisen kierteen. Minua kauhistuttaa ajatellakin, miten tämä koskettaa meitä kansakuntana.

Luulen, että tässä on ns. sosialidemokratian kriisin ydin. Ay -liikkeen edunvalvonnan kanssa naimisissa oleva puolue ei pysty kertomaan kansalle yhteiskunnallista todellisuutta avoimesti ja suoraan. Vanha retoriikka luo mielikuvan mahdollisuudesta palata politiikan osalta aikaan ennen globalisaatiota. Ja pettymys tulee olemaan suuri.

Harmillista vain on, että ongelma ei kosketa vain SDP:tä puolueena, vaan myös Keskustaa ja Kokoomusta.

Asioihin ei voi vaikuttaa ilman valtaa. Ja valtaa ei välttämättä vaaleissa saa puhumalla niin kuin asiat ovat, vaan antamalla toiveiden ja tosiasioiden sekaantua suloisesti keskenään.

Voi miten kaipaan realistista poliittista journalismia.

Minut pysäytti Hesarin yleisönosaston kirjoitus viime sunnuntaina. Otsikko oli yksinkertainen: Työt loppuivat rehelliseltä yrittäjältä. Lainaan lyhyesti kirjoittajaa:

”Olen tehnyt yrittäjänä remontteja vuodesta 1988. Yhä vähemmän on merkitystä sillä, että toimin ehdottoman rehellisesti kaikkia osapuolia kohtaan, myös Suomen valtiota. Senkin merkitys on vähentynyt, että teen kerralla hyvää työtä.

Vuodesta 1997 lähtien olen keskittynyt kylpyhuoneremontteihin. Ajattelin, ettei asiakkaiden kannata teettää niitä hämäräfirmoilla. Nyt alkaa näyttää siltä, että asiakkaat ovat toista mieltä. Raha ratkaisee ja pääasia on, että tilaaja säästää rahaa.

Monet syyttävät ulkomaisia työntekijöitä, minä en. Heillä on erilainen kulttuuri ja ajattelumaailma. Minä syytän Suomen kansalaisia, myös lähes kaikkia lähimmäisiäni. Minun periaatteillani ei tahdo enää töitä riittää.”

Pelkään pahaa, että kirjoittaja ei ole yksin, vaikka rakennusala lienee vaikeimmassa tilanteessa harmaan talouden osalta. On kovin huono yhdistelmä, kun työn hinta on kiinni rehellisyydestä. Kuluttajan kohdalla kiusaus tulee liian suureksi, jos rakentamisen kustannuksissa voi ensi näkemällä säästää 30 -50%. Sanoin ensi näkemällä, koska todellisuudessahan kukaan ei säästä, jos työn laatu on huono. Se vain näyttää siltä. Ne, jotka haluavat edelleen nukkua yönsä hyvällä omallatunnolla, tekevät niin kuin oikein on. Mutta tällaisen elämäntavan pitäisi myös kannattaa, jotta se tulisi yleiseksi tavaksi.

Suomi on täynnä virkamiehiä. En arvostele heitä työntekijöinä, mutta arvostelen poliittisen vallan käyttäjiä, joilta on kauan sitten kadonnut arkirealismin taju. Olen sen verran läheltä seurannut päätöksentekoa, että tiedän mistä puhun.

Rakentaminen on tehty normeilla, valvonnalla ja valitusoikeuksilla niin vaikeaksi, että siitä ei enää tavallinen kansalainen selviä. Tästä ei ole kenellekään mitään hyötyä, koska asiantuntijavetoisuus vain lisää kustannuksia ja harmaa talous lisääntyy. Laatu ei missään vaiheessa kasva.

Minä valitettavasti teidän, miten tämä asia hoidetaan. Se hoidetaan lisäämällä lainsäädäntöä ja muita normeja. Pitäisi tehdä päinvastoin. Normeja pitäisi purkaa niin, että puolet rakennusalan valmistelevasta ja seuraavasta virkamiehistöstä voitaisiin siirtää harmaan talouden valvonnan puolelle.

Oppositio järjesti hallituspuolueille yllätyksen tekemällä välikysymyksen vaalikauden viimeisenä istuntopäivänä. Kysymys koski EU:n rahoitusjärjestelyitä. Ollaanko mukana takaajien joukossa rakentamalla yhteistä rahastoa, jolla huonosti asioitaan hoitaneiden EU -maiden velkataakkaa yritetään lievittää.

Suomen ja myös keskustan kanta on ollut pidättyvä. Suomen osuus nykyisestä Euroopan rahoitusvakausvälineestä on jo nyt 8 mrd euroa takauksia. Summa on siis suunnilleen sama, minkä maksoimme pankkikriisin hoitamisesta. Rahoitusvälineen kaksinkertaistaminen merkitsisi  myös takausvastuiden kaksinkertaistamista.

Summat ovat valtavia ja niihin ei pitäisi lähteä mukaan. Mutta kysymysten jokeri kuuluukin: Mitä tehdään sitten, jos muut EU -maat -Saksa etunenässä- kuitenkin kääntyvä vastuiden kasvattamisen kannalle, jotta euro ja Euroopan talouden vakaus pelastettaisiin. Jos Euroopan vakaus olisi silla turvattavissa, rahoitusjärjestelyihin pitäisi mennä mukaan. Sen verran suuri merkitys Suomen vientivetoiselle kaupalle on EU:n vakaus. Mutta kukaan ei osaa sanoa varmasti, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Todellinen varsinainen ongelma on kuitenkin EU -maiden heikko kilpailukyky. Ellei sitä saada paremmalle tolalle, näkymämme ovat synkkiä. Pakettiin kuuluukin laaja yhteisymmärrys Euroopan kilpailukyvyn parantamisesta. Siinä tosin tullaan iholle sellaisten yhteiskuntapoliittisten kysymysten kanssa, jotka perinteisesti on katsottu kuuluvan kansalliseen päätösvaltaan ja jotka ovat kiinteä osa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Vasemmisto halusi nähdä EU -.tason sopimukset suurina uhkina.

Se jäi minua hiukan vaivaamaan, että heikkoa kilpailukykyä ei kuitenkaan nostettu esille hyvinvoinnin uhkana, vaikka se kuitenkin on uhkista suurin. Valitettavan paljon mielikuvapoliittista höpinää ja velttoa faktojen kuvaamista. Siinä mielessä poliittinen työ eduskunnassa on kulkenut huonompaan suuntaan ja bisnesmedia vain pahentaa tilannetta.

Mutta edustajantyöstä luopuva viisas Bjarne Kallis sanoi viimeisessä puheenvuorossaan, että kaikki kansanedustajat haluavat ajaa isänmaan etua ja kansan parasta. Siitä vain on usein kova kiista, että mitä parhaalla kulloinkin tarkoitetaan ja mitä sillä pitäisi tarkoittaa.

Upea kokemus vaikka lyhyt olikin. Nyt sitten jäädään  odottamaan, kumpi valtakirja on huhtikuun lopulla voimassa; kansan vai kirkon.

Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani kansan valtakirjalla hoitaa edustajan tehtävää. Tänään oli kuitenkin aivan erityinen päivä, joka jälleen kerran paljasti, miksi olen tässä puolueessa mukana

Eduskuntaryhmä muisti edustajia, jotka jättävät vapaaehtoisesti edustajan työn: Klaus Penttiä, Pekka Vilkunaa, Hannes Mannista, Kyösti Karjulaa ja Hanna-Kaisa Heikkistä. Kaikki persoonia, asiantuntijoita omalla alallaan, lahjakkaita ja selväjärkisiä kansalaisia. Juuri sellaisia, joiden hoitoon voisi antaa oman talon ja talouden milloin tahansa ja voisi olla varma, että sitä hoidettaisiin niin hyvin kuin sitä ihminen hoitaa voi.

Ja kuulin seitsemän hienoa puhetta. Lähtijöiltä viisi, kuudennen puheenjohtaja Kallin pitämänä ja seitsemännen piti Jari Partanen ryhmäkansliasta.

Uskon sokeasti puhumisen voimaan. Sanoilla annetaan merkityksiä, sanoilla sytytetään mielen palo, sanoilla näytetään suunta ja luodaan tahto.

Mitä pidemmälle tämä kausi kuluu ja voi katsella edessä olevia haasteita, sitä syvemmältä nousee toive: kunpa seuraavassakin parlamentissa olisi hyviä sanan käyttäjiä. Kaikenlaisia datanpyörittäjiä ja päiväkirjanpitäjiä tuulee joka tapauksessa, mutta sellaisia, joilla on näkyä, kykyä sanoa se ääneen ja saada kansalaiset mukaan yhteisiin talkoisiin.

Tutkimukset osoittavat kiistattomasti, että Suomessa on liian paljon köyhiä lapsiperheitä ja äärimmäisen tiukoilla eläviä lapsiperheitä. Monien kohdalla syynä on työttömyys, mutta myös perhepolitiikka eli tulonsiirrot ovat jääneet kustannusten noususta jälkeen.

Tuntuu siksi hyvältä, että sekä lapsilisät että vanhempainpäivärahat ja kotihoidon tuki sidotaan indeksiin huomenna. Korotukset eivät tule olemaan päätähuimaavia, mutta kyse onkin lähinnä suuresta periaatteesta.

Hyvältä tuntuu myös puheenjohtaja Urpilaisen viikonlopun poliittinen avaus lapsivähennysten palauttamisesta verotukseen. Kyse on demareiden kohdalla täydellisestä ajattelutavan muutoksesta, mutta harvoin olen ollut mistään poliittisesta esityksestä yhtä iloinen.

Vielä, kun demarit ymmärtäisivät lasten kotihoidontuen merkityksen todellisena lastenhoidon vaihtoehtona. Puhumattakaan nyt siitä, että annettaisiin perheille mahdollisuus siirtyä yhteisverotukseen, mikäli vanhemmat niin haluavat ja niin päättävät. Uudistusten jälkeen alkaisi lapsiperheidenkin elämässä näkyä toivon merkkejä.

Eduskuntakausi päättyy sosiaalipolitiikan osalta erikoiseen tapahtumasarjaan. 106 kansanedustajaa allekirjoitti jokin aika sitten edustaja Inkeri Kerolan johdolla lakialoitteen, jolla esitetään alkoholin mielikuvamainonnan kieltämistä. Edustajien huolena on ollut nuorison tulevaisuus.

Asiaa ei kuitenkaan ole viety eteenpäin, koska hallitusryhmien keskinäisen sopimuksen mukaan lakialoitteiden pohjalta ei edetä, mutta myöskään ministeri ei ole vienyt asiaa eteenpäin lukuisista julkisista ulostuloista huolimatta.

Ministeri on halunnut valmistella lain panimoteollisuuden ääntä kuunnellen ja kääntämällä samalla selän asiantuntijoiden yksiselitteiselle viestille. Lakialoitteen tekijät ovat halunneet laatia lain niin, että se sallii tuotetietojen esittämisen mainonnassa. Sehän riittää alan harrastajille. Tuotetiedoissa on mukana kaikki, mitä kuluttaja tarvitsee ostopäätöksensä tekemiseen.

Risikko ja Rantahalvari ovat puolestaan halunneet luetella kaikki ne asiat, jotka lailla pitää kieltää. Kiista voi tuntua akateemiselta, mutta asiantuntijat ovat sanoneet, että luettelemalla laissa kielletyt asiat ei aiheuteta muuta kuin hirmuinen hässäkkä ja lain hengen kiertoyritykset. Mutta kun tahtoa ei ole, sitä ei ole, vaikka julkisuudessa toisin koko ajan annetaan ymmärtää.

On haluttu tuoda eduskunnalle laki alkoholimainonnan kieltämisestä, mutta ei ole haluttu kieltää alkoholimainontaa. Kansa kutsuu usein juuri tätä politiikaksi ja on tympääntynyt. Eikä aivan syyttä.

Ministeri Risikko kantaa asiasta poliittisen vastuun, vaikka ei keskustankaan ryhmäjohto ole yöuniaan asian etenemättömyydestä menettänyt.

Joku sanoo minulle heti, että oletko todella niin pöljä, että kuvittelet voivasi vaikuttaa alkoholin käyttöön rajoittamisen keinoilla aikana, jolloin internetiä ei voi kontrolloida kukaan. Eikö pitäisi yrittää luottaa jokaisen nuoren omaan arvostelukykyyn.

Pointti on hyvä, mutta eikö samaa logiikkaa pitäisi sitten soveltaa kaikkeen vaikuttamiseen. Eikö silloin kaikki terveellisten elämäntapojen opettaminen olisi myös turhaa.

En usko mielikuvamainonnan kiellon ihmeitä tekevään vaikutukseen, mutta se pitää kuitenkin säätää.

Mysteeriksi on jäänyt ministeri Risikon ja valtiosihteeri Rantahalvarin aiheen ympärillä käymä poliittinen peli. Tai no, mysteeriksi ja mysteeriksi. Eiköhän tässäkin ole kyse vain rahasta. Kenen rahasta ja keiden taskuissa, sitä jokainen vaalien alla miettiköön.

Puolentoista vuoden piina on Vanhasen osalta ohi. Monet olisivat halunneet toisenlaista lopputulosta, mutta Suomi on onneksi edelleen oikeusvaltio. Jokainen voi kysyä itseltään, haluaisiko tulla tuomituksi julkisuudessa käytävän kansalaiskeskustelun perusteella, vai tarkan esitutkinnan ja voimassa olevan lain perusteella. Minä olen jälkimmäisen kannalla.

Kansalaiskeskustelulle on kyllä tarvetta ja perusteita vaalirahoituskäytäntöjen osalta. Keskustakin olisi tehnyt viisaasti, jos Mari Kiviniemen noustua puolueen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi, olisi putsattu kerralla koko pöytä. Se olisi merkinnyt henkilövaihdoksia ja henkilökohtaista vastuunottoa, mutta myös käytäntöjen tervehtymistä ja luottamuksen palautumista sekä puolueen sisälle että suhteessa kansalaisiin. Mutta hyvään suuntaan mennään koko ajan.

Yksi asia minua tänään yllätti. Perussuomalaiset eivät vieneet asiaa äänestykseen. Ehkä asialinjalla toimineella Raimo Vistbackalla oli suuri merkitys linjavalinnassa. Muut puolueen edustajat harrastivat raamatturetoriikkaa löysin perustein. Puhe ensimmäisen "kiven heittämisestä" ei osunut kohdalleen, koska se siirsi kaikki poliitikot -myös perussuomalaiset - samaan veneeseen "epärehellisten" kanssa. Väite on väärä ja kohtuuton.

Viittaus armoon oli sekin heikko esitys. Täysistunto ei armahtanut Vanhasta, vaan jätti syyttämättä esitutkinnan ja lain perusteella. Näillä asioilla on suuri ero. Perustuslakivaliokunta ei tutkinut "sydäntä", vaan näyttöä suhteessa voimassaolevaan lakiin. Sydän tutkitaan toisessa tuomioistuimessa ja sitten on varmaan viisasta turvautua armoon. Muuten ei selvitä.

Tietysti joku voi kysyä, että oliko verorahat oikeassa ja oikeasuhtaisessa käytössä sen puolentoista vuoden aikana, jolloin Vanhasen asia on ollut esillä.

Olen tavannut viikon aikana yrittäjiä. Rehellisiä suomalaisia miehiä ja naisia, jotka tekevät pitkää päivää ja myös pärjäävät ainakin kohtuullisesti. Mutta yrittäjien viesti lainsäätäjälle oli melko yksiselitteinen ja samansuuntainen. Maailma on muuttunut. Kunniallisuus sitoo edelleen monia kansalaisia, mutta kuitenkin yhä harvempia. Lopputulos kuluttaa kansalaismoraalia kahdesta suunnasta.

Ulkomaisen työvoiman käyttö ajaa kiusaukseen jättää verot ja vakuutusmaksu hoitamatta. Kyllä asia osataan ilman ulkomaisiakin, mutta ulkomaisen työvoiman käyttöön liittyvät sopimukset ovat sen verran mutkikkaita ja vaikeasti valvottavia, että tauti tarttuu. Jos omatunto ei kolkuta, ei kolkuta myöskään valvova viranomainen. Ja kun kiinnijäämisriski on pieni, kannattaa pelata. Käteen jää enemmän kuin rehellisellä yrittäjällä ja välttää monta turhaa vaivaa.

Painetta ei synny myöskään ostajien puolelta, koska hinta on alhainen.

Kokonaisuus on hankala. Nopeasti katsottuna tuntuu, että mitäs tuosta, kaikkihan voittavat. Mutta eivät voita. Syntyy ketjureaktio, joka lopulta kiristää rehellisten kansalaisten elämää. Verot kiristyvät, julkinen sääntely lisääntyy ja kangistaa toimintatapoja, entistä useammat laiminlyövät sääntöjen noudattamisen jo pelkästään niiden vaikeuden ja epämääräisyyden vuoksi ja markkinat menevät sekaisin.

Eduskunta keskusteli juuri harmaasta taloudesta ja monia parannuskeinoja esitettiin. Kovin hitaasti vain tulevat voimaan. Valtionhallinnon tuottavuusohjelma vetää toiseen suuntaan, kun ajatuksena on vähentää virkamiesten määrää toimintojen rationalisoimiseksi ja valmistautumiseksi mahdolliseen työvoimapulaan. Harmaan talouden tarkastajien virkoja kannattaisi perustaa verohallintoon, koska tarkastajat tienaavat helposti palkkansa. Mutta kovin hitaasti hanke etenee.

Asialla on oma periaatteellinen merkityksensä ja vakavuutensa. Jokainen tietää, että tiukinkaan lainsäädäntö ei estä väärinkäytöksiä, jos haluaa olla epärehellinen. Jos taas haluaa toimia rehellisesti, niin tehdään silloinkin, kun laki ei velvoita eikä tarkastaja seuraa.

On totta, että Suomessa monet perheet valitsevat lapsensa hoitomuodoksi kotihoidon. Ja totta on sekin, että hyvin monet hoitajista ovat äitejä. Millä tavalla tästä asiasta pitäisi olla huolissaan?

Julkinen keskustelu nostaa säännöllisesti esille kalsean näkökulman. Nyt pontimena oli Tuomas Kososen sosiaalipolitiikan alaan kuuluva väitöskirja. En ole sitä lukenut, joten tutkimusta en arvostele, ainoastaan siihen liittyvä uutisointi ja keskustelu kiinnostaa.

Tutkijat viittaavat säännöllisesti kahteen seikkaan: 1. Kotihoidon tuki ajaa naiset köyhyysloukkuun ja 2. Naiset syrjäytyvät työmarkkinoilta. Molemmille väitteille löytyy varmasti tilastollista tukea, mutta onko kokonaistulkinta siltikään oikea.

Kotihoidon tukea ei voine syyttää siitä, että äidillä ei ole ammatillista koulutusta ja siksi hyvää asemaa työmarkkinoilla. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että tuki on niin pieni, ettei sen varaan kukaan voi laskea toimeentuloaan.

Yhdestä lapsesta tuki on maksimissaan 314,28+168,19 euroa kuukaudessa ja se loppuu kokonaan, kun lapsi täyttää kolme vuotta. Muutamissa kunnissa maksetaan ylimääräistä kuntalisää.  Minusta ainoa oikea johtopäätös on, että tuki on liian pieni ja kuntakohtaisten elementtien mukaantulo asettaa kansalaiset kovin eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, missä sattuvat asumaan.

Työmarkkinoilta syrjäytymistä on tarkasteltava siinä valossa, mihin työstä poissaoleminen liittyy. Tässä tapauksessa se liittyy lasten syntymään ja hoitoon. Siis siihen prosessiin, jolla kansakunta uusiutuu, hankkii uusia veronmaksajia, jotka tekevät tulevaisuuden työt ja huolehtivat vanhuksista. Jos tämä syrjäyttää naisia, onko vika perheitä perustavissa naisissa vai poliittisessa järjestelmässä?

Tutkijat sanovatkin, että suomalainen järjestelmä on aikansa elänyt ja jäykkä. Mutta eikö kotihoidon suosio kotihoidon suosia osoita juuri päinvastaista. Tuki on edelleen erittäin ajankohtainen. Ja miten sellainen järjestelmä, joka tarjoaa vaihtoehdon perheille, on jäykkä.

Uudelleen ja uudelleen hämmästyn, miten päätösvallan antaminen perheille itselleen on poliittisesti niin suuri uhka? Uhkan ylläpito ei onnistuisi ilman porvarillista tukea. Eikö kaiken liberaalin, länsimaisen poliittisen toiminnan ideana pitäisi olla aitojen vaihtoehtojen ja valinnanvapauksien tarjoaminen kansalaisille.

Jos yliopistojen kvasitutkijat ja feministit olisivat tosissaan, he ehdottaisivat sosiaalipoliittisia keinoja, joilla lapsen synnyttämiseen ja hoitamiseen liittyvä kotona oleminen korvattaisiin naisille ja tietenkin myös miehille. Joko verovaroista tai vakuutusmaksuista. Siihen olisi kaikki perusteet, koska kotona tapahtuva hoito säästää verorahoja.

Mutta jos arvomaailmasta katoaa perheen merkitys puolisoiden ja lasten yhteisenä ”projektina”, katoaa elämästä ja kulttuurista jotain tavattoman oleellista. Euroopassa arvomurros näkyy siinä, että maanosasta on kovaa vauhtia tulossa vanhainkoti. Poliittisesti suurin huoli ei näyttäisi olevan lasten hoito kotona, vaan se että ylipäätään hankittaisiin ja hoidettaisiin lapsia.

Hatunnosto vuosien takaa Marjatta Väänäselle, joka sosialistien ankarasta vastustuksesta huolimatta ajoi maahan lasten kotihoidon tuen. Jos minä saan päättää, kaikki hoitomuodot asetetaan samalle viivalle niin kuin esimerkiksi ns. tasaraha -mallissa ajatellaan, ja vanhemmat valitsevat.

Olen satoja kertoja istunut autonratissa sekä aamu- että iltaruuhkassa, ja siitä on vaikea sanoa mitään hyvää. Aikaa kuluu, tulee saasteita ja onnettomuuksia, liikenneinfraa on rakennettava koko ajan lisää ja mikään ei silti riitä.

Mutta jos kannattaisin ruuhkamaksuja, siirtäisin vastuun tästä kaikesta sellaisille kansalaisille, joilla kuitenkin on melko vähän mahdollisuuksia valita. Muutamat tuhannet varmaan voisivat siirtyä yksityisautosta joukkoliikenteen käyttäjiksi, mutta kokonaisuuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.

Kyllä asiaa pitää katsoa yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta. Ja - niin kuin politiikassa aina - intressit ovat kovasti vastakkaisia. Ainakin seuraavia kysymyksiä on tarkasteltava: Pitääkö pääkaupunkiseudun kasvua tukea vai jarruttaa? Pitääkö yhdyskuntarakenteen antaa hajaantua, jos kansalaiset asumismuotonsa niin valitsevat, vai tuleeko yhdyskuntarakennetta tiivistää? Pitääkö siis rakentaa tiiviisti ja ensisijassa joukkoliikenneväylien läheisyyteen? Entä valtion liikennerahat, pitäisikö niiden jakoperusteita tarkistaa radikaalisti? Miten käyttää keppiä ja miten porkkanaa? Ja mitä näiden kaikkien kanssa tekee keskusta?

Kysymykset sattuvat puolueen sydämeen. Hyväksyn keskustan kannan koko maan asuttuna pitämisestä ja palveluiden tarjoamisesta laadukkaina kaikille kansalaisille. Mutta vastakkainasettelua pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä en hyväksy. Pääkaupunkiseudulla keskusta haluaa parantaa täällä asuvien kansalaisten ja perheiden ja yritysten elinoloja.

Minun mielestäni aluepolitiikka nauttii paljon laajempaa poliittista kannatusta Suomessa, mitä keskustelussa yleensä annetaan ymmärtää. Mutta kaikki aluepolitiikan vanhat elementit eivät ole voimassa.

1. Väestökehitys Suomessa ja varsinkin muutamilla alueilla on niin dramaattinen, että pitäjien ja kokonaisten alueiden sisäinen uudistumiskyky on käytännössä loppunut. Sitä ei enää valtion investoinneilla muuksi muuteta. Palvelujen kohtuullinen turvaaminen on eri asia. Tämän täytyy näkyä politiikan strategiassa.

2. Muuttoliike ja pääkaupunkiseudun kasvu on tosiasia, jonka tulee näkyä myös liikenneinvestoinneissa. Tarkoitan nimenomaan investoinneissa, kun rakennetaan uutta. Kunnossapito on eri asia.


3. Kaupungistuminen on yhteiskuntapoliittinen fakta kaikkialta maailmasta. Se on tietenkin myös poliittinen valinta, mutta mikäli yhteiskunnallinen kehitys jatkuu sellaisena kun nyt kuvittelemme sen jatkuvan, ts. ilman vakavia ruoka-, ympäristö- tai energiakriisejä, kehitystä ei voi eikä kannatakaan pakolla kääntää. On suuri vaara, että kääntäjistä tulee jarrumiehiä, jotka eivät käsitä, mitä kello on lyönyt. Mutta kaupunkien rakentumiseen ja esim. liikenteen toimintaan voidaan poliittisilla päätöksillä vaikuttaa, ja siihen tarvitaan keskustan poliittista visiota.

Siispä tiivistetään kaupunkirakennetta ja rakennetaan joukkoliikenneväylien lähelle, mutta ei tehdä tästä pakkoa. Kyllä minä lapsiperheen isänä sanon, että asuminen vaikka 1000 neliön tontilla lasten kanssa on aivan eri maailmasta, kuin tiiviissä yhteisöissä, joissa pikkupojilla ei ole tilaa rakentaa, naulata ja hakata. Olkoon tähän mahdollisuus, vapaus ja tilaa ja Suomessa on niitä kaikkia.

Ja rakennetaan liikenneporkkanoita. Verottaja voisi kannustaa nykyistä voimakkaammin, kimppakyyteihin, erilaisiin joukkoliikenne-etuseteleihin. Metro tulee Espooseen. Tarvitaan vielä kaupunkirata Espoon keskukseen ja minun puolestani voisi rakentaa radan myös Lohjalle. Pisararata tarvitaan jne. Hankkeet ovat suuria ja niihin tarvitaan rahaa, mutta sitä ei pidä kerätä ruuhkamaksuilla. Maksut pitää siis suunnata niille, joilla on aito mahdollisuus valita toisin.

Ja lopuksi kaikki toisinpäin. Suomeen on tietoisesti haluttu luoda uusia työpaikkoja kaivosteollisuuteen ja uusiutuvaan energiantuotantoon. Molemmat ovat järkisyitä myös investoinneille, kuten kaikki muukin terve elinkeinotoiminta. Ei siis rakenneta uutta ismiä, vaan annetaan asioiden ratkaista.

Eduskunnan globaaliryhmä järjesti aamulla keskustelutilaisuuden kehitysavusta. Paikalla oli alustamassa ministeri Lehtomäki, kirkon ulkomaanavusta Pauliina Parhiala ja Björn Wahlroos. Wahlroos esitti tapansa mukaan värikkään puheenvuoron ja terävää kritiikkiä.

Vapaasti kerrottuna ymmärsin Wahlroosin ajatuksen niin, että kehitysapu on käytännössä turhaa tai jopa haitallista, kun se estää autettavia löytämästä sen vaihteen, jolla itse tartutaan ongelmiin ja rakennetaan oma tie vaikeuksista poispäin. Hyväntahtoiset hölmöt haluavat auttaa, mutta toimivat tavalla, joka lisää vaikeuksia.

Toiseksi hän moitti Eurooppaa kaksinaismoraalista. yhtäältä pidetään maataloustuen avulla tuotteiden hinta keinotekoisen matalana, jolloin kehitysmaat eivät saa tuotteilleen markkinahintaa, eivätkä pääse taloudellisesti jaloilleen sillä ainoalla tuotteella, joka heillä olisi heti tarjolla markkinoille. Toisella kädellä annetaan almuja kehitysyhteistyöhön. Tiedän, että Wahlroosin kritiikki ei osu tässä aivan kymppiin, mutta tuotakin asiaa on hyvä pohtia.

Kolmas kritiikin aihe ole länsimaisen demokratian ujuttaminen Afrikkaan siinä uskossa, että se on ainoa mahdollinen yhteiskunnallinen toimintamalli. Wahlroosin mukaan tilastot osoittavat, että kovin matalan tulotason maissa demokraattisia rakenteita ei ole eivätkä ne toimi. Syntyy muita mekanismeja organisoida päätöksentekoa, turvaa, huolenpitoa jne. Joka tapauksessa rakenteita, jotka tuntuvat meistä heikolta, mutta jotka toimivat paikallisesti.

Jäin kovin mietteliääksi. Ministeri Lehtomäki osoitti kyllä taitavasti, että ei valtiokaan nyt aivan typerys ole omia toimintaohjelmiaan järjestäessään ja paljon hyvää on saatu aikaan, mutta silti.

Wahlroosin kritiikissä on tietty pointti. Sitä voisi kuvata pullasorsailmiöksi. Linnut ovat kauniita ja suloisia ja ne syövät jos ruokaa annetaan, mutta ruokkiminen vieraannuttaa ne luonnollisesta ravinnonhankinnasta ja siihen liittyvästä ponnistelusta. Ilman apua ne kuolevat talvella, siis ilman sitä apua, joka on tehnyt niistä kyvyttömiä selviytymään itse.

Tämä asia tuli jotenkin mieleeni, kun istuin illassa somalimiehen ajamassa taksissa. Ystävällinen ja asiallinen mies. Tuli puhetta politiikasta ja hän antoi palautetta. Sanoi, että työttömyysturva pitäisi ottaa pois maahanmuuttajanuorilta ja samalla pitäisi lisätä opintotukea. Kolmessa vuodessa pitäisi hankkia kielitaito ja päästä koulutuksessa jo aika pitkälle, mieluiten ammattiin. Norjassa ja Tanskassa kuulemma toimitaan näin.

Ajoin yön taksia. Matkaa kertyi reilut 400 kilometriä. Tuli kierreltyä Helsingin kantakaupungissa ja Espoon ja Vantaan lähiöissä. Havainto on kaikkialla samanlainen. Vaikka suomi sai runsaasti goodvillia erityisellä snowhow -osaamisesta, on pakko sanoa, että se ei näy katujen kunnossapidossa. Lunta on tietenkin paljon ja sen siirtäminen kaduilta keräyspaikoille hidasta ja kallista, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan katujen pintaa. Kaikkialla jäämuhkuroita ja kuoppia niin, että auton rikkoutumista joutuu koko ajan varomaan.

Miten asia voi olla näin? Olen maalaispoika ja muistan nuoruudesta maaseudun lumityöt. Miten oli mahdollista, että maataloustraktorilla pyyhkäisty tie oli kuin pöydän pinta. Joku sanoo että erona on liikenne. Hyväksytään argumentti. Mutta sitten kun traktorin perälevyyn laitettiin lanan terä, tie ei tullut sileäksi, mutta tuli tasaiseksi. Minä väitän, että niin voisi tehdä myös täällä. Halvalla ja yksinkertaisesti.

Se, ettei niin tehdä, huolestuttaa minua. Kyse on ”osaamisrajoitteisuudesta”, välinpitämättömyydestä ja turhista selittelyistä. Kuinka paljon tätä samaa osaamisrajoitteisuutta on muualla hallinnossa, ja kuinka paljon sitä yritetään korjata lisäämällä rahoitusta? Minusta tuntuu edelleen, että käytännön työntekijöillä osaamista olisi vaikka kuinka paljon, mutta miksi se ei nouse esiin. Joku saa nyt palkkansa liian helposti.

Keski-Uusimaassa oli 3.1 juttu verotulontasauksesta. Juttu oli asiallinen, mutta muutama kommentti on paikallaan.

Ensiksi haluan kysyä, mihin pyritään jutulla, jossa etelän vauraat kunnat ja pohjoisen ja itäisen Suomen köyhät kunnat asetetaan vastakkain? Siihenkö, että synnytetään katkeruutta tai pinnallista poliittista leimaamista. Nämä asiat nimittäin jäävät jäljelle, ellei kirjoituksessa ehdoteta uutta, nykyistä oikeudenmukaisempaa järjestelmää verotulontasauksen tilalle, tai siitä luopumista. Niin ei käsittääkseni tehty.

Verotuloja on tasattu kunnallisverotuksen kautta Suomessa vuosikymmeniä ja nykyinen järjestelmä on ollut voimassa vuodesta 1996. Ajatus on yksinkertainen. Jotta kaikkialla Suomessa kansalaiset voisivat saada lakisääteiset peruspalvelut, rikkaiden alueiden on osallistuttava kustannuksiin. Muutoin kunnallisveroprosenttien erot kasvaisivat sietämättömiksi, tai vastaavasti valtion olisi siirrettävä budjetin kautta kuntien valtionosuuksiin noin 800 miljoonaa euroa vuodessa. Nyt 62 kuntaa maksaa yhteensä tuon 800 milj. euroa verotulontasauksen ja 258 kuntaa on saamapuolella.

Onko ajatus palveluiden kohtuullisesta järjestämisestä kaikille vieras tai sopimaton elementti pohjoismaiseen hyvinvointiajatteluun? Minusta ei ole. Ja tämän ajatuksen takuumiehinä ovat kaikki suomalalaiset puolueet. Jos jutun tarkoituksena oli vihjaista, että Sdp tai Kok ei sitoudu verotulon tasauksen periaatteeseen, ko puolueilla olisi ollut runsaasti tilaisuuksia muuttaa järjestelmää. Niin ei ole tapahtunut. Ollaan siis samassa veneessä.

Toiseksi jutussa sanottiin oireellisesti, että keskiuusmaalaisilta siirretään rahaa pohjalaisille ja pohjoiskarjalaisille "pikkukunnille". Toimittaja Holmroos tosin oikaisee asiavirheen omassa kommentissaan. Kunnan koolla kun ei ole mitään selvää syy-seuraus -suhdetta tarvittavan tasaukseen määrään nähden. Sen sijaan yritysten sijainnilla ja kaikkien yhteisillä verovaroilla rahoitettujen valtion virastojen, laitosten ja toimipisteiden sijainnilla on. Ja tietenkin kansalaisten tulotasolla.

Kolmanneksi jutun logiikka jäi minulle hämäräksi. Jos Keravalla kaupungin menopaineet liittyvät kaupungin kasvuun, eli uusiin asukkaisiin, miten tämä paine vähenisi, mikäli verotuloja ei tasattaisi. Kasvupaineet vain lisääntyisivät, kun Suomea rakennettaisiin kiihtyvällä vauhdilla kahteen kertaan.

Neljänneksi jutun kirjoittaja on oikeassa siinä, että kriittistä keskustelua asian tiimoilta tarvitaan. Järjestelmään tarvittaisiin kiireesti sellaista elementtiä, jossa uusille, tehokkuutta ja laatua lisääville tavoille tuottaa palveluita, löytyisi selkeä kannustin. Sen kehittämiseen kannattaisi käyttää osaavien ihmisten aikaa ja antaa runsaasti palstatilaa.

Seppo Särkiniemi
Kansanedustaja
Pastori
Kesk.

Verotuksesta, tulonsiirroista ja palveluista rakentuu tulevien vaalien kuumin keskustelupaketti. Mutta jotta keskustelussa olisi mieltä ja jotta se johtaisi johonkin, keskustelijoilta vaaditaan tiettyä kurinalaisuutta. Pitäisi ainakin yrittää perustella väitteensä.

Kurittoman keskustelun malliksi sopii puhe kuntien määrästä palveluiden kehittämisen ja menojen säästämisen yhteydessä. Esim. väite, että kuntia yhdistämällä säästetään rahaa, on tuulesta temmattu. Kuntien koolla ja palveluiden kustannuksilla ei ole sellaista suoraa yhteyttä, kun usein annetaan ymmärtää. Luvut ovat selkeitä: 200 pienimmän kunnan menot ovat vain 13 % kuntatalouden menoista.

Kunta- ja palvelurakenneuudistusta tehtäessä sosialidemokraatit vaativat lakiin pykälän, jonka mukaan ketään ei saa irtisanoa viiteen vuoteen siinä tilanteessa, kun kunnat päättävät yhdistyä. Vaikka irtisanomisia ei pidä tavoitellakaan, jokainen ymmärtää asian poliittisen viestin ja siihen liittyvän pelin paikan.

Kuntaministeri Tölli on aivan oikeassa vaatiessaan keskusteluun ryhtiä niin, että puhutaan palveluista. Silloin kuntien määrä ja koko ei ole pääasia, vaan palveluita tarvitseva kansalainen ja palveluita tuottava organisaatio.

Hyvän yhteiskuntamoraalin mukaista on vaatia verovaroille mahdollisimman tehokas käyttö. Jos haluamme hakea vaihtoehtoja tuleville leikkauksille, yksi ja erinomaisen tehokas vaihtoehto on pureutua palveluiden tuottamisen tapoihin ja järjestelmiin. Ja keskustella pitäisi siitäkin, mitkä palvelut ovat välttämättömiä, mitkä hyviä, mutta ei välttämättömiä ja mistä voitaisiin kenties luopua tai siirtää toiminto jollain menettelyllä kolmannelle sektorille tai kansalisjärjestöille.

Ja tämä on vasta pieni alku tärkeässä keskustelussa.

Jacob Söderman kuuluu niihin demaripoliitikoihin, joita kuuntelen mielelläni. Viimeisessä haastattelussa (Kaleva 3.1.) Söderman kuvaa hyvin tätä aikaa ja päätöksentekoa eduskunnassa. Olen aivan samaa mieltä siitä, että valta pitäisi palauttaa eduskunnalle sekä hallitukselta että ay -liikkeeltä. Kyseessä on aina valinta tärkeiden periaatteiden välillä.

Hallitusohjelman noudattamisella voidaan viedä läpi vaikeitakin poliittisia ratkaisuja, jotka muutoin saattaisivat kaatua eduskunnassa lyhytjänteiseen poliittiseen peliin ja pisteidenkeruuseen. Mutta toisaalta sama järjestelmä turhauttaa edustajia, jotka joutuvat laittamaan aivot narikkaan ja yrittämään vain puolustaa hallituksen esityksiä silloinkin, kun niissä on selviä virheitä ja typeryyksiä. Ei tällainen malli tietenkään politiikan eikä poliitikkojen mainetta paranna. Eikä tarvitsekaan. Tosiasiassa näin lisääntyy vain virkamiesvalta ja isännän ja rengin asemat menevät sekaisin.

Toisaalta arvostelussa pitää muistaa kohtuus siinäkin. Suomi on saanut kansainvälisissä vertailuissa kovia sijoja ja niistä voisi olla perustellusti iloinen. Kyllä pärjäämisen taustalla on suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvat perushyveet, kuten edelleen pienet tuloerot, käytännöllinen ote asioihin, matalat hierarkiat ja oman vastuun ottaminen. Vaikka kaikesta tästä pudonneita on päivä päivältä enemmän, kyllä suomalinen keskiluokka on edelleen kovaa sakkia.

Söderman on siinäkin oikeassa, että kelottuville yhteiskunnallisille rakenteille -olipa sitten kyse hallituksen toimintatavoista, ammattiyhdistysliikkeestä tai kirkosta- tahtoo käydä niin kuin keloille käy.

Ne kuolevat ensin pystyyn ja sitten ne kaatuvat.

Yle kertoo tuoreessa uutisessa, että ruotsalaistutkija Magnus Norell ei pidä Ruotsin nykyistä "uskonnollista myönnytyslinjaa" hyvänä, koska se ei toimi jyrkimmän linjan islamisteihin.

Kommentti on mielenkiintoinen. Se nimittäin edustaa toisenlaista teoreettista asennetta uskontoon, kuin median hellimä ja runsaasti esillä oleva liberaaliteologinen hömppä.

Kun uskonto ymmärretään juhlia rikastuttavaksi alakulttuuriksi, jonka kaikki sisällölliset kysymykset on neuvoteltavissa ja kaupan, tullaan antaneeksi kansalaisille väärä kuva todellisuudesta. Ja poliitiikan tasolla naivisni kostautuu väkivaltaisuuksina ja levottomuuksina, jotka syövät länsimaisten demokratioiden yhteiskuntarauhaa.

Ja paradoksaalisesti mm. vihreät vaativat juuri nyt uskonnonopetuksen vähentämistä tilanteessa, jossa sekä yleisen uskontotiedon että oman uskonnon perusteiden tuntemus olisi äärimmäisen tärkeää. Mutta uskontokysymykset eivät olekaan ainoita, joissa vihreät edustavat todellisuudelle vierasta naivismia.

Läntisessä, vapaassa yhteiskunnassa elämään tottuneen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä sellaista käsitettä kuin paha. Jos nyt joku kansalainen menettää malttinsa, tai sairastunut  käyttäytyy tuhoisasti, asian voi ymmärtää. Mutta aktiivista, tietoista, intentionaalista pahaa on vaikea ymmärtää.

Senkin olemassaoloon kannattaa kuitenkin varautua. Enkä tarkoita tällä toteamuksella islamia, vaan kaikkia fundamentalistisia ääriliikkeitä.

Iltalehden pääkirjoituksen mukaan Suomessa on valta vaihtumassa. Kokoomus on ottamassa demareille pitkään kuulunutta paikkaa valtionhoitajapuolueena. Tämä näkyy jo tulevissa eduskuntavaaleissa ja heti perään presidentinvaaleissa. Aika näyttää, käykö näin vai ei.

Pääkirjoituksessa on yksi toteamus, joka minusta osuu hyvin politiikanteon ytimeen: ”Samaan aikaan kun entiset valtiohoitajapuolueet Sdp ja keskusta ovat ajautuneet vaikeuksien ja neuvottomuuden tilaan, on kokoomus sidosryhmineen määrätietoisesti jo jonkin aikaa täyttänyt näin syntyneitä valtatyhjiöitä. Se on näkynyt kokoomuksen kykynä muodostaa sellaista poliittista tahtoa, joka johtaa merkittäviin päätöksiin.”

Katselen tätä kaikkea vierestä, keskustan riveistä ja mieli tekisi olla hiukan kateellinen. Minä kyselen hämmentyneenä, miksi keskusta ei saa samanlaista nostetta aikaan kuin kokoomus, vaikka puolueen poliittisten tekojen ja kansanliikepohjaisen osaamisen perusteella niin pitäisi käydä.

Vai onko sittenkin niin, että maailman muutos koettelee juuri keskustan perinteisiä poliittisia teemoja kovalla kädellä. Tarkoitan esimerkiksi alueellista tasa-arvoa käsitteen koko laajuudessa, jolloin siihen kuuluvat kunnalliset palvelut, tiet ja koulutuksen tasa-arvo. Väestön ikääntyminen ja vähentyminen tyhjentää kovalla vauhdilla maakuntien Suomea ja ilman muuta se vaikuttaa aikanaan myös aluepolitiikan perusteisiin.

Keskittämistä vastustava desentralisaation filosofia on sekin osa keskustaliikettä ja nyt kovassa kurimuksessa. Globalisaatio muuttaa kilpailun sääntöjä ja jos tulkinta osuu oikeaan, Suomeen ei nykyisen tietämyksen valossa voi tällä väestöpohjalla muotoutua kovin monta kilpailukykyistä kasvukeskusta.

Ja kolmantena on perusturva. Vankkana perusturvapuolueena keskusta on saamassa vastaansa -ei niinkään poliittista liikettä - vaan asenneilmapiirin, joka kovana oikeistolaisena ideologiana opettaa, että jokaisen on tultava omillaan toimeen. Perusturva liittyy jotenkin luusereiden maailmaan.

Kokoomuksella ei ole näitä ”oikeudenmukaisuusrasitteita” matkassaan, ja se voi notkeasti sopeutua uuteen. Meillä keskustalaisilla on kaikissa edellä mainitsemissani asioissa kunniakas menneisyys, mutta sen kääntäminen poliittiseksi elinvoimaksi myös tulevaisuuden osalle varsinkin tänne kasvukeskuksiin, vaatii erinomaisen paljon henkistä työtä, selkeää aatetta ja realiteettien tajua.

Viivytystaistelun asenne ei  auta ketään, kaikista vähiten keskustaa.

Sosiaalipolitiikka on varmaankin yksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja päättämisen haastavimpia alueita. Myös siksi, että se pohjoismaisessa järjestelmässä koskee jossain elämäntilanteessa kaikkia kansalaisia.

Sosiaalipolitiikan alueella ei ole olemassa samanlaisia faktoja kuin vaikkapa energiakysymyksissä, mutta silti väärät päätökset ja väärät perusteet päätösten pohjaksi voivat aiheuttaa kohtuuttomia seurauksia kansalaisille. Soininvaaran kirja (Sata -komitea. Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa) on ravisteleva lukukokemus, jonka lehdillä tilastotieteilijä haastaa kaikki aivosolut liikkeelle.

Kirja haastaa pohtimaan universaalisen sosiaaliturvan perusteita. Suomalainen järjestelmä rakentuu kahden periaatteen varaa: 1) jokainen kansalainen tekee parhaansa itsensä ja perheensä elättämiseksi ja 2) niitä kansalaisia, jotka eivät ensimmäistä tavoitetta voi saavuttaa, autetaan yhdessä. Ei se tämän kummoisempaa ole. Ja kaiken pohjalla on luottamus kansalaisten kansalaiskuntoon.

Uusliberalistinen politiikka haastaa meidän mallimme. Se syöttää meille sellaisen epäilyn, jonka mukaan ihmisen menestys ja pärjääminen on hänen oma ”bisneksensä”. Ahkera pärjää siis aina ja ahkeralla on aina töitä. Pieni totuuden hiven tässä ajattelussa on, mutta vielä enemmän se on pielessä. On helppo luetella elämäntilanteita ja kohtaloita, jotka vievät ihmiseltä mahdollisuuden huolehtia omasta ja läheistensä toimeentulosta.

Suomalaisia koettelee erityisesti tilanne, jossa sosiaaliturvan varassa elävä yksilö tai perhe voi saavuttaa lähes saman tulotason, kuin pienituloinen samassa elämäntilanteessa elävä yksilö tai perhe. Onko tilanne oikein? Pohjoismaisen mallin pohjalta on sanottava, että kyllä se on. Hädässä olevia kansalaisia on autettava.

Mutta totta on sekin, että meidän pitäisi voida luottaa ihmisten moraaliin ”tehdä itse ensin kaikkensa”. Viranomaisjärjestelmä ei pysty erottelemaan ”luusereita” ja ”reppanoita” toisistaan. Vaikka järjestelmää käytetään näin hyväksi, sitä ei pidä tehdä sellaiseksi, että hädässä olevat kansalaiset eivät tule toimeen.

Täytyy vain olla olemassa sellainen kansalaisyhteiskunta, joka puhuu kansalaishyveistä ja niiden alla olevasta moraalista. Kirkolla on aina ollut tällä alalla suuri merkitys, vaikka kirkko ei mikään moraalilaitos olekaan. Unohtaa ei saa myöskään alkiolaista ajattelua ja myös perinteisen työväenluokan sivistyspyrkimyksiä.

Näitä viimeisiä Soininvaara tosin ei kirjassaan käsittele.

Valitettavasti näiden sivujen yhteydenottojärjestelmässä oli sähköpostin kohdalla väärä osoite. Kaikki minulle lähetetyt viestit ovat siis menneet bittien taivaaseen.

Nyt kaikki on kunnossa. Otathan uudelleen yhteyttä.

Eduskunnan budjettikeskustelu alkoi. Ensin käydään laaja yleiskeskustelu ja sitten keskustelua ministeriöittäin. Kyseessä on joka tapauksessa eduskunnan tärkein yhteiskuntapoliittinen kannanotto. Puhutaan rahasta, mutta tosiasiassa puhutaan arvoista.

Ei tällä budjetilla kaikkia ongelmia poisteta, mutta on se kuitenkin osoitus hallituksen linjasta. Sinivihreä on köyhien ja pienituloisten kannalta punamultaa oikeudenmukaisempi, jos tarkastellaan tulonsiirtoja. Demareidan kanssa ei voitu perusturvaa parantaa niin paljon kuin kokoomuksen kanssa. Se nyt vain on fakta. Harmillista vain, että edes annetut perusturvan korotukset eivät poista köyhyyttä niiden kansalaisten elämästä, joille se rakenteellisesti Lipposen toisen hallituksen päätöksillä luotiin. Kansa ei unohda kannustinloukkukeskustelua.

Mutta fakta on sekin, että perusturvan parantaminen ei anna aihetta kovin pitkään iloon. Verotuksen rakenne muuttuu koko ajan, osin kansainvälisten paineiden alla, osin omasta ideologisesta ohjauksesta. Painopiste kohdistuu koko ajan enemmän kulutukseen, mikä tarkoittaa tasaverotuksen lisääntymistä ja tarkoittaa myös huonoa kehitystä pieni ja keskituloisille.
 
Edessä on melkoinen paradoksi. Olen progressiivisen verotuksen kannattaja, mutta nykyisessä tilanteessa minun ilmeisesti pitäisi kannattaa tasaveroa myös tuloverotukseen, mikäli verotulojen tasoa määritettäessä otettaisiin esim. perheen koko huomioon. Se olisi ilmeisesti ainoa tapa keventää lapsiperheiden todellista verotaakkaa.

Toinenkin paradoksi väreili ilmassa. Edustaja Kallis olisi halunnut edustajien käsittelevän jossain vaiheessa opposition esittämiä vaihtoehtoja verotukseen ja rahojen jakamiseen. No, se oli taitavaa retoriikkaa, koska kyllähän oppositiolla on valiokunnissa mahdollisuus tehdä kaikki muutosesitykset. Mutta on asiassa hippu totuuttakin. Eduskunta ei kovin järkevällä tavalla keskustele politiikan vaihtoehdoista. Hallitus johtaa, ja hallituspuolueiden edustajat pitävät hallituksen pystyssä.

Tästä kuviosta pitäisi luopua kahdesta syystä: mielenkiinto pitäisi palauttaa politiikkaan takaisin ja valta pitäisi palauttaa eduskunnalle yksiselitteisesti. Lainsäädäntötyö pitäisi oleellisesti toisella tavalla käsittää eduskunnan toiminnaksi, jolloin ministeri joutuu mukautumaan siihen, että myöskään hallituspuolueiden edustajat eivät automaattisesti sitoudu tehtyyn esitykseen. Tämä kaikki ilman, että asiasta tarvittaisiin keskusteluita hallituksen sisällä.

Missä se paradoksi on? Siinä, että politiikan tekemisen mielenkiinto ei ole oikein kohdallaan, mutta silti maassa on asiat hyvin. Suomi on kolmen parhaan joukossa melkein vertailussa kuin vertailussa ja sitä ei voi pitää vähäisenä asiana.

Finnairia koskeva lakko on jatkunut jo 10 päivää ja juuri nyt odetellaan jännittyneenä, miten uusimmalle sovintoesitykselle käy. Toivottavasti sopu löytyy.

Poliitikkojen parissa on sattuneesta syystä jälleen keskusteltu lakon merkityksestä politiikan teon välineenä Suomessa. Suomalainen neuvottelujärjestelmä ja ns. kolmikantainen ja valmistelu ja sopiminen ovat kohtuullisesti toimivia järjestelmiä ja kuvaavat hyvin suomalaista pragmaattisuutta.

Valuvikojakin on. Minusta lainsäädäntötyö pitäsi olla täysin irrallaan ay -toiminnasta. Neuvotella ja keskustella tietenkin saa ja pitääkin, mutta sen jälkeen suutarit pysyköön lestissään. Surullisin kertomus järjestelmä valuviasta on ns. sosiaalitupo, jossa ay -liikkeet kävelivät parlamentaarisen Sata -komitan yli härskisti ja sitoivat omilla toimillaan perusturvan varassa elävät kansalaiset köyhyyteen.

Mutta ay -liikkeellä on myös selvä tilaus yhteiskunnassa. Valiokuntakuulemisessa käsiteltiin harmaan talouden rakenteita ja täytyy myöntää, että oli vaikea uskoa korviaan niiden kertomusten edessä. Myös Suomessa työnantajat käyttävät ulkolaista työvoimaa härskisti hyväkseen. Kielitaidottomia, heikossa asemassa olevia ihmisiä pidetään lähes tulkoon orjuudessa. Minusta sellaiset toimijat pitäisi lyödä rautoihin ja riittävän pitkäksi aikaa.

Ay -liikkeellä olisi suurin tehtävä kansainvälisissä rakenteissa, jotta härskisti toimiva kapitalismi saisi edes jonkinlaisen vastavoiman. Mutta sama globalisaation rakenne on uhkana kotimaisille toimille. Nyt tuntuu siltä, että kaikilla tahoilla Suomessa ei käsitetä, mitä kello on lyönyt. Markkinatalouden lainalaisuuksista ei tarvitse tykätä, mutta niitä ei voi kieltää.

Minusta nyt olisi kolmikannan aika nousta barrikaadeille ja näyttää, mihin suomalainen sopimusyhteiskunta pystyy oloissa, joita emme voi itse säädellä. 

Nyt jos koska työmies, yrittäjä ja suomalainen sijoittaja ovat viivan samalla puolella taistelemassa suomalaisen työn ja tulevaisuuden puolesta.

Suomi päätti tukea Irlantia finanssikriisin vaikeuksissa. Minäkin äänestin esityksen puolesta. Oli hiukan sellainen olo kuin olisi ollut pahanteossa. Oppositio tietenkin vastusti päätöstä ja esitti hyvää kritiikkiä.

Kuuntelin Suuren valiokunnan kokouksissa monta asiantuntijaa ja yritin lukea sekä päätöstä tukevia että sitä vastustavia kirjoituksia. Tukemisen puolelle jäi mielestäni enemmän argumentteja, vaikka epävarmassa tilanteessa kuitenkin ollaan.

Kukaan ei voi nimittäin taata, että tukemalla Irlantia kriisi on ohi. On olemassa suuri pelko, että oven takana odottaa Portugali ja eteisessä on valmiina Espanja. Milloin on edessä se hetki, että on pakko todeta tilanne ja ottaa holtittoman finanssikriisin synnyttämä lama syliin. Vastauksen yrittäminen menee profetoimisen puolelle.

Vertasin tilannetta eduskuntakeskustelussa poliittisesta historiasta tuttuihin käsitteisiin "ajopuu" ja "koskivene". Nyt Suomi ei ole ajopuu. Olemme itse nousseet veneeseen, ja minulla olisi kaikki edellytykset harjoittaa jälkiviisautta. Keskusta kun vastusti emuun liittymistä 90 -luvun lopulla viittaamalla juuri niihin vaikeuksiin, jotka nyt ovat kriisin takana. Yhteisvaluutta ei onnistu ilman yhteistä talouspolitiikkaa, koska sovituista säännöistä ei pidetä kiinni. Nykyiset Emu -maat ovat taloudellisen tilanteensa suhteen keskenään kovin erilaisessa asemassa. Ylivelkaantuneet taloudet eivät kestä klobaalia murrosta. Ja huolimatta EU:n perussopimuksen kiellosta hakea apua toisilta EU -mailta niin nyt kuitenkin tehdään. SDP ja kokoomus ovat federalismin, eli liittovaltiokehityksen kannalla -olivat jo 90 -luvulla- ja nyt virta vie venettä lujaa.

Ja tässä ollaan. Suomi ei auta Kreikkaa ja Irlantia solidaarisuudesta, vaan pelastaakseen  hyvinvoinnin perusteet omassa maassamme. Keskusta ei halunnu nousta veneeseen, mutta vastuullisena puolueena se joutuu nyt toteamaan, että veneestä hyppäämisestä seuraa kova taistelu hukkumista vastaan ja pelastusvenettäkään ei ole olemassa.

Kaikista korneinta on SDP:n vastustus tuen antamiselle. Puolueen oma meppi, Liisa Jaakonsaari, arvosteli puolueensa toimia omassa kolumnissaan. Toivottavasti mahdollisimman moni lukisi sen, jotta populismi näkyisi kaikessa karvassaan.

Mutta rehellisesti on todettava myös Irlannin tukemiseen liittyvä riski. Emme ole ollenkaan varmoja, voidaanko finanssikriisin syveneminen välttää. Finanssikriisin taustallahan on koko EU:n alueen reaalitalouden vakavat ongelmat: Heikko väestönkasvu, ikääntyminen ja heikko kilpailukyky. Talous kasvaa rajusti, mutta Aasiassa. Aika näyttää, mikä on EU -maiden osuus Aasian kasvusta. Nyt on vain toivottava parasta.

Sosialidemokraatit toistavat toistamasta päästyään, että hallituksen tekemät lisäykset lapsilisiin ovat epäoikeudenmukaisia, koska 70 % lapsiperheistä jää korotusten ulkopuolelle. Väite on poliittisessa farisealaisuudessa vailla vertaa.

Lapsiperheiden köyhyyden lisääntyminen on tutkimukseen perustuva fakta. Köyhyyden lisääntyminen näkyy erityisen suurena kahden perheryhmän kohdalla: yksinhuoltajien ja monilapsisten perheiden.
Tähän tietoon perustuen hallitus on tehnyt lapsilisiin seuraavat korotukset. Vuoden 2008 alusta lapsilisän yksinhuoltajakorotusta nostettiin kymmenellä eurolla 36,60 eurosta 46,60 euroon. Ensi vuoden alusta alkaen lapsilisä nousee 10 eurolla kolmannesta lapsesta alkaen. Ei näillä korotuksilla köyhyyttä poisteta, mutta ovat ne oikean suuntaisia.

Onko hallituksen toimia pidettävä epäoikeudenmukaisina? Minusta ne osuvat juuri oikeisiin kohtiin, jos halutaan auttaa köyhimpiä perheitä. Heinäluoman ja kumppaneiden kannattaisi tutustua vaikkapa Kolme plus –tiimin laajaan tutkimusaineistoon elämän todellisuudesta. Loppuisi poliittinen suunsoitto ja sumutus.

Lapsiperheiltä ei unohdu Lipposen toisen hallituksen toimet, jotka tehtiin demari-ideologian mukaisesti. Niillä leikkauksilla luotiin lapsiperheiden köyhyyteen se rakenne, jonka tutkijat nyt paljastavat. Demarien malli on ollut aina selvä. Perhekokoa ohjataan ideologisin perustein tukemalla niitä perheitä, jossa on korkeintaan kaksi lasta. Ja on totta, että näitä perheitä on perheistä enemmistö, mutta lapsiperheiden köyhyys ja pienituloisuus on kokonaan eri asia.

Kysymyksellä on vakava ja syvällinen yhteiskuntapoliittinen merkitys. Kun Suomi muuttuu Euroopan unionin sisällä rajuinta vauhtia vanhainkodiksi, mikä näkyy suoraan elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä ja koko hyvinvointiyhteiskunnan perusteissa, kuuluu ansio demareille. Nyt niitetään sitä, mitä on jääräpäisesti kylvetty.

Tätäkö on demarien solidaarisuus. Olen erityisen harmissani tästä asiasta, koska tunnen Heinäluoman muutoin järkimieheksi. Mutta luotan siihen, että tutustumin en tosiaisioihin voi muuttaa ajattelun ja ohjelman. Ei tulisi yhtään liian aikaisin lapsiperheitä ajatellen. Ja koko kansakuntaa.

Suomalaiseen poliittiseen kieleen on tullut pysyvästi uusi sana, metropoli. Sillä viitataan suureen kaupunkiin, sen hallintoon, kulttuuriin, elinkeinoelämään ja ennen kaikkea luovaan, kekseliääseen, joustavaan kasvuympäristöön. Kaupungistuminen on kansainvälinen trendi ja toivottavasti siihen liittyvät kasvuodotuksetkin toteutuvat odotusten mukaan. Eduskunta keskusteli asiasta saamansa selonteon pohjalta.

Suomessa ei ole kuin yksi metropoli, Helsingin seutu. Alueella asuu neljännes Suomen väestöstä ja alueella syntyy kolmannes Suomen BKT:sta.

 Kansainvälisissä vertailuissa Helsingin seutu ei voi kerskua koolla, vauraudella tai työvoiman tuottavuudella. Mutta jos katsotaan työvoiman osuutta koko väestöstä, Helsingin seutu on kansainvälisessä vertailussa sijalla 10. Jos katsotaan, mikä osuus BKT:sta tuotetaan metropolialueella, Helsinki on vertailuissa sijalla seitsemän. Ei siis olleenkaan huonosti.

Uutta suomalaiseen ajatteluun on tunnustaa, että Helsingin seutu ei kilpaile ensisijaisesti muiden suomalaisten kaupunkien kanssa resursseista ja pärjäämisestä, vaan Ruotsin, Tanskan, Viron ja monien muiden maiden metropolien kanssa kansainvälisistä investoinneista ja tietenkin pärjäämisestä kaikkiaan.

Keskeisimmäksi kysymykseksi jää kuitenkin karu totuus. Metropolialueen sisäisissä kysymyksissä alueen hallinto, maankäyttö, liikenteen suunnittelu, palveluiden järjestäminen jne. ovat tärkeitä asioita. Mutta kansainvälisessä kilpailussa painaa eniten osaaminen ja kustannustaso. Molemmat seikat koskevat metropolialuetta, mutta samalla tavalla koko maata.

Globalisaatio asettaa meidät tässä viheliäisen tosiasian eteen. Osaamiseen, turvallisuuteen, toimivaan logistiikkaan, vastakohtia tasoittavaan neuvottelujärjestelmään ja sopimiseen liittyvä etumatka kaventuu koko ajan, kun otamme huomioon kustannukset. Ennemmin tai myöhemmin olemme vakavan kysymyksen edessä kilpailukykyä koskien.

Uskon, että Suomi selviää yhdellä ehdolla: me olemme kaikki viivan samalla puolella, duunarit ja yrittäjät.

Hallitus antoi juuri Eduskunnalle esityksen ajokorttilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Taksimiesten –ja tietysti myös naisten –kannalta oleellinen asia löytyy tuolta lopusta. Siellä tarkastellaan ajokieltomääräyksiä.

Tilannehan on ollut sillä tavalla epäoikeudenmukainen, että taksimies on saattanut joutua kokemaan kohtuuttoman seuraamuksen kokemistaan liikennerikkomuksista. Jos on päässyt käymään niin onnettomasti, että taksinkuljettaja on syyllistynyt joko törkeään liikennerikkomukseen tai riittävän moneen lievään liikennerikkomukseen ja kortti on otettu kuivumaan vaikkapa kuukaudeksi, poliisi on saattanut peruuttaa myös ajoluvan puoleksi vuodeksi. Kortti siis tulee takaisin kuukauden kuluttua, mutta lupa taksin ajamiseen vasta puolen vuoden kuluttua.

Kortin menettäminen liikennerikkomusten tähden ei ole ansioksi kenellekään, mutta ajoluvan peruuttaminen puoleksi vuodeksi on kohtuutonta. Onneksi ministeri Vehviläinen on ollut korvat auki taksin takapenkillä ministerintehtäviä hoitaessaan ja tarttunut asiaan.

Uudessa lakiesityksessä poliisille annetaan harkintavaltaa niin kuin tulee antaakin. Hän voi ottaa rikkomusten vakavuuden huomioon rangaistusta määrätessään ja soveltaa tämän myös ajokieltoon. Korjaus on tarpeellinen ja vastaa kansan oikeustajua.

TV:n homokeskustelu näyttää tehneen patoon murtuman, josta juoksee valtoimenaan kirkon jäseniä ulos. Ollaan loukkaantuneita, osa siihen, mitä edustaja Räsänen sanoi ja osa siihen mitä homot sanoivat. Väitellään ja heitellään mielipiteitä, mutta ei kuitenkaan aidosti keskustella.

Huomasin itsekin sanoneeni julkisuuteen jotain, joka siiten luettuna tuntui kornilta. Lyhyessä ja nopeassa ilmaisussa ei saa ajatusta esille sellaisena, miksi sen tarkoitti. Ja hämmentyneitä ja loukkaantuneita on taas enemmän.

Koko rähinästä voisi selvitä vanhalla kansankirkkoideologialla. Sen mukaan Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on tunnustus, mutta kirkkomme ei ole kuitenkaan puhdaspiirteinen tunnustuskirkko siinä merkityksessä, kuin esimerkiksi herätysliike tai jumalanpalvelusyhteisö tunnustuksellisuutta edustaa. Kansankirkko on sekalainen seurakunta, johon kuuluu hyvin eri tavoilla ajattelevia ja uskovia ihmisiä ja hyvä niin.

Kirkko on näille ihmisille eräänlainen katto-organisaatio, joka hoitaa "hallintotehtävät", pitää yllä taloutta, rakennuksia, virkoja ja työtapoja. Jos tällä polulla oltaisiin avoimia ja rehellisiä, luulen, ettei erobuumia olisi syntynyt.

Kirkko on piispojen johdolla kuitenkin omaksunut "tunnustuksettoman tunnustuksen", yleisuskonnollisen normatiivisuuden, jonka tärkeimpänä ominaisuutena tuntuu olevan keskusteleminen niin, että kukaan ei saa sanoa mitään. Kaikki pitää vain suvaita. Niin pitääkin. Toisinajattelijoita pitää suvaita ja elää hyvinä naapureina kaikkien kanssa, muuta kirkon jäsenillä on myös oikeus etsiä totuutta ja löytää se. Ja sen minkä löytää saa sanoa ääneen. Minun totuutta ei tarvitse kenenkään hyväksyä, mutta minullakaan ei ole velvollisuutta hyväksyä oikeaksi tai todeksi sellaista ajattelutapaa Raamatun edessä, jota en sellaiseksi tunne. Ja tätä tilannetta ei pidä kutsua suvaitsemattomuudeksi. Kirkko voi olla moniääninen ja -arvoinen, mutta yksittäinen seurakuntalainen ei voi.

Tilannetta voisi verrata matematiikan kokeeseen. Kokeessa on yksinkertainen yhteenlaskutehtävä: 1+1=? Jos opettaja hylkää vastauksen 1+1=3 vääränä tai virheellisenä, onko opettaja suvaitsematon. Ja sama toisinpäin. Opettaja antaa täydet pisteet vain silloin, kun laskutehtävän summaksi on merkitty kaksi. Onko opettaja konservatiivinen tai peräti fundamentalisti?

Kun tämä näkökulma on sammutettu osana teologista keskustelua, on lopputulokseksi saatu todellinen kielten sekaannus, Baabelin torni. Kirkon opissa on oikea ja väärä ja perustana on oikea argumentti.

Peli karkasi piispojen käsistä silloin, kun kirkon "konservatiiveja" ruvettiin ajamaan nurkkaa ja lopulta ulos yhteisöstä tasa-arvon perusteella. Kyllä konservatiivitkin mahtuisivat kirkkoon siinä missä liberaalitkin. Nyt näyttää olevan edessä vain huonoja vaihtoehtoja.

Tai ehkä yksi näkökulma voisi tulla esille. Politiikan piirissä on tapana sanoa pulaan joutuneelle kansanedustajalle: Jos et mitenkään selviä etkä muuta keksi, niin kokeilepa rehellisyyttä.

Hesarin uutisten mukaan Espoo ja Kirkkonummi ovat aikeissa leikata lasten kotihoidon kuntalisiä.

Esitykset ovat käsittämättömiä. Niitä perustellaan taloudellisilla syillä, vaikka tavallisen puhetavan mukaan säästämisellä ei tarkoiteta sitä, että vaihdetaan edullinen palvelu kalliimpaan. Ei edes siinä tapauksessa, että joillakin alueilla väestörakenteen muutoksen takia päiväkodeissa olisi tilaa.

 Asia on myös periaatteessa vakava arvovalinta. Tilastojen mukaan juuri lapsiperheiden köyhyys on kolminkertaistunut edellisen laman jälkeen. Lipposen hallituksen leikkaukset kohdistettiin lapsiperheisiin tavalla, jota vastikään tehdyt korotukset eivät ole pystyneet täysin korjaamaan. Vaikka Espoon ja Kirkkonummen lisät ovat kuntien omia päätöksiä, niiden vaikutus selvä. On surullista, että leikkaajina ovat sellaiset päättäjät, joille 100 euroa ei käytännössä merkitse mitään. Lapsiperheille se merkitsee.

Leikkauspäätös tarkoittaa sitä, että yhä useammin lapsiperheet joutuvat siirtymään kehyskuntiin kalliiden asumiskustannusten takia.

Tiedän kyllä, että kuntataloudet ovat tiukoilla ja tilanne todennäköisesti vain pahenee. Kaikki tietävät, että raha ei tule lisääntymään. Edessä onkin syvällinen muutos palveluiden tuottamisen tavoissa. Miksi tämä kehitys on niin hidas?

Päivähoidon osalta oikeudenmukaisin malli olisi hoitoseteli, jonka käytöstä perheet itse päättäisivät. Setelimalli ei kuitenkaan toteutune lähiaikoina poliittisen vastustuksen takia. Sitä odotellessa kannattaisi veronmaksajienkin näkökulmasta antaa perheille taloudellinen mahdollisuus lasten kotihoitoon. Seuraavaksi edullisin hoitomuoto taitaa olla perhepäivähoito. Tiedän, että hoitajia ei ole helppo löytää. Entäpä jos parannettaisiin hiukan perhepäivähoitajien tulotasoa vaikkapa nostamalla korvausta oman kodin käytöstä. Sellainen malli oli Espoossa taannoin käytössä ja toimi hyvin.

Perheet saivat valita ja kaupunki säästi investointikustannuksissa. Vaihtoehtoja siis on, mutta onko tahtoa.

Käsiini sattui Lipposen vanhan avustajan , Hannu Jouhkin, kirjanen ”Demari ajaa Bemarilla”.
Kirjoittaja analysoi siinä hyvinvointiyhteiskunnan perusteita demarien perinteisen retoriikan valossa ja tekee sen pohjalta teräviä havaintoja. Niiden kärki osuu varmasti ensisijaisesti demareihin, mutta osuvat ne myös meihin keskustalaisiin. Muutamia havaintoja:

Sosialidemokraattisen periaatteiden mukaisesti rakennettu hyvinvointiyhteiskunta nähdään liian usein sampona, joka jauhaa itsestään varallisuutta. Pohjoismainen hyvinvointimalli on saanut ihmiset siirtämään vastuuta omasta elämästään yhteiskunnalle.

Tässä Jouhki on enemmän kuin oikeassa, valitettavasti. Vastuun siirtäminen johtaa lopulta siihen lopputulemaan, että lainsäädännöllä ja virkoja perustamalla yritetään poistaa kansalaisten pahoinvointia niissäkin asioissa, joissa ainoa oikea toimintatapa on oman elämäntilanteen rehellinen arviointi ja kurssin muuttaminen.

Jouhki nostaa taitavasti esille keskiluokan aseman. Keskiluokka on se kansanosa, joka elättää itsensä tekemällä työtä olemassa olevilla ehdoilla, hoitaa omata asiansa ja perheensä asiat ja maksaa verot. Demarien retoriikka, joka keskittää voimansa työpaikkojen suojaamaamiseen, irtisanomisten vaikeuttamiseen ja yleissitoviin työehtoihin aivan kuin yhä eläisimme elämänmittaisten teollisuustyöpaikkojen aikakaudella ei puhuttele keskiluokkaa.

Kilpailu siis hyväksytään osana työelämän arkea, mutta vääristynyttä solidaarisuutta ei hyväksytä. Ymmärrän tämän toteamuksen viittaavan vastuuseen. On oikein auttaa hädässä olevia ja niitä, joilla ei ole mahdollisuutta elämäntilanteensa takia hankkia toimeentuloa, mutta tällä auttamishalulla on raja. Se raja on siinä, kun joku käyttää järjestelmää hyväkseen ”loisimalla” mukana, vaikka voisi tehdä työtä.

Ei ole oikeutettua kutsua rikkaiksi niitä ihmisiä, jotka itseään kehittämällä ja tekemällä ahkerasti töitä, onnistuvat saamaan hiukan keskituloisia paremmat kuukausitulot. Viimeistään tuloverotuksen progressio pitää huolen tasoituksesta. Todelliset tuloerot tulee asettaa omalla työllä itsensä elättävien ja pääomatuloilla elävien välille. ei pääomatuloissakaan mitään pahaa ole, mutta jos haluaa ymmärtää yhteiskuntaa ja olla realisti, tilanne vain on tunnustettava. Noin 33000 euron vuosipalkasta joutuu maksamaan suurempaa suhteellista veroa kuin kymmenien miljoonien pääomatuloista. Vaikka tiedämme, että raha kiistatta motivoi ihmisiä, palkkatyöllä ei Suomessa koskaan rikastu.

Juuri tämä työelämänrealiteeteista vieraantuminen saa koulutetut keskiluokkaiset työntekijät äänestämään mieluummin kokoomusta kuin demareita. Ja kirkastamisen paikka on tässä asiassa myös meillä keskustalaisilla. Siksi Pääministeri otti esille työelämän haasteet yhtenä tärkeänä vaaliteemana ja teki siinä aivan oikein.

Vai onko jo käsillä niin syvä politiikan murros, että kansalaiset eivät enää poliitikkojen voivan parantaa heidän elinolojaan poliittisilla päätöksillä

Edustaja rajamäki kävi kyselytunnilla Suomen oloihin rajun debatin ministeri Kataisen kanssa syyttäen Kataista ja kokoomusta kaksien työmarkkinoiden luomisesta. Voisi olla rehellisempää mennä peilin eteen ja ottaa sama asia pöydälle niin kuin Jouhki sen tekee: Suomessa kalliiksi ja vaikeaksi koettu irtisanominen hidastaa ja jopa estää mikro- ja pienyrityksiä kasvamasta yli kriittisen kokoluokan. Tämä asia on demarien vallassa. Tansakan demarit ovat olleet viisaampia. Irtisanomissuoja on matala, mutta korvaustaso korkea. Työmarkkinat joustavat ja työntekijät liikkuvat. Yrittäjien tilanne helpottuu, mutta työntekijät saavat kohtuullisen turvan.

Ainoa asia, jossa en yhdy Jouhkin ajatteluun , on kuntien lukumäärä. Joukille riittäisi viisi kuntaa. Niin voisi toki tehdä, mutta sillä vieraannutettaisiin melkoinen osa kansakunnasta poliittisesta päätöksenteosta ja mahdollisuudesta vaikuttaa omiin ja kotiseudun asioihin.

Olen tällä viikolla joutunut monta kertaa puhumaan arvoista. Ehkä niihin liittyvä keskustelu tuntuu sopivan papin politiikkaosaamiseen. Erityisen mielenkiinnon herätti varmaan Kotimaan haastattelu, jonka otsikossa oli räväkkä viittaus kristinuskon ja islamin jumaliin. Jouduin tilille huolimattomasta sanakäytöstä ja lupasin ottaa opikseni.

Mutta huomasin jonkun muunkin joutuvan miettimään. Päivän Hesarissa oli hyvä  vieraskynä –palstan kirjoitus: ” Euroopan on puolustettava omia arvojaan”. Mutta kun luette jutun, huomaatte mielenkiintoisen ilmiön. Mitä arvoja Euroopan pitäisi puolustaa? Saattaisi tulla ensimmäisenä mieleen kuvaus juutalais-kristillisestä moraalista sellaisen, kuin käskyt sen meille kuvaavat.

Mutta Jani Alaranta ei viittaa käskyihin. Lainaan kirjoittajaa: Mitä sitten ovat eurooppalaiset arvot, joita Tibi Euroopassa asuvana muslimina haluaa puolustaa? Ne ovat klassisia valistusfilosofian arvoja, kuten moniarvoinen demokraattinen yhteiskunta, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja rationaalinen kansalaiskeskustelu.
Joukossa on epäilemättä yhteiskunnallisia arvoja, mutta rationaalisen keskustelun tarve viittaa pikemminkin siihen ympäristöön, jossa arvoja koetellaan ja niistä keskustellaan. Niin kirjoittaja sanookin:
Moniarvoinen demokraattinen yhteiskunta on mahdollinen vain, jos sitoudumme siihen, että kaikkien ideologioiden ja uskontojen edustajat jakavat yhteiset pelisäännöt ja kunnioittavat kriittistä kansalaiskeskustelua.

Mutta sitten tulee vaikea kohta: Meidän on hyväksyttävä se, että ajattelun vapaus ja sananvapaus ovat yleispäteviä arvoja, jotka määrittelevät tietyn, tässä tapauksessa eurooppalaisen, arvojärjestelmän luonteen ja säännöt. Tämän ajattelun mukaan mitään muita arvoja ei tunnusteta yleispäteviksi.

Minä taas ajattelen, että ellei varsinaisia perimmäisiä arvoja olisi, ei tarvittaisi keskusteluakaan. Mutta mistä ne perimmäiset arvot tulevat? Suvaitsevaisuudesta ja moniarvoisuudesta ne eivät tule. Suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta tarvitaan yhteiskunnallisena ja varmaan myös ihmisten henkisenä tilana, jotta arvojen kanssa voi elää ehyttä ja julkista elämää.

Pidän vakavana kulttuurisena rappiona sitä tilannetta, jossa ”arvottoman” moniarvoisuuden vaatimus nousee kaikkien arvojen yläpuolelle, sammuttaa ja tukahduttaa ne. Tämä tila on hyvin lähellä meitä ja meidän kulttuuripoliittista keskustelua.

Se törmää seinään, jota Alaranta kuvasi hyvin näin: Poliittinen islam ei sovi tähän ajatteluun, koska myös se määrittelee, mistä kaikesta on luvallista käydä kriittistä kansalaiskeskustelua. Poliittisen islamin mukaan tällaista keskustelua ei voida käydä Koraanista tai islamista, koska ne jo itsessään antavat yleispätevän ja todenmukaisen vastauksen kysymykseen, mitä on hyvä elämä. Demokratia, tasa-arvo ja kriittinen kansalaiskeskustelu eivät siten ole poliittisen islamin mukaan absoluuttisia arvoja.

Minun mielestäni tässä tapahtuu käsitteellinen sekaannus. Kyllä islamilaisetkin voivat yhtyä eurooppalaisten arvojen korostukseen. Mutta ongelmana on se, että he ovat perimmäisistä arvoista eri mieltä kuin sekulaari Eurooppa.

Minua pelottaa tähän liittyvä yhteentörmäys: Euroopassa ja aivan täällä kotoisessa Suomessa.

Hesarissa oli hyvä juttu tuusulalaisperheistä, jotka haluaisivat lisärahaa lasten kotihoitoon. Kysyin jutun luettuani itseltäni, että miksi noiden perheiden ääni ei kuulu? Miksi heidän viisas, taloudellinen ja kaikin puolin perusteltu toiveensa ei tahdo muuttua poliittiseksi tahtotilaksi? Miksi järjestelmämme on monella tavalla esimerkillinen, mutta vanhakantaisella tavalla holhoava ja valinnanvapautta rajoittava?

Oikeastaan kysyin aivan turhaan. Tiedän toki, että perhepolitiikkaan ja lasten päivähoitoon latautuu edelleen niin valtava määrä intohimoa ja ideologiaa, että järki sumenee. Tilannehan on hyvin paradoksaalinen. Päivähoidon vaihtoehtojen alasajohan tapahtuu usein puhumalla naisten asemasta ja etenemismahdollisuuksista työmarkkinoilla. Luodaan kauhukuva alistetuista kotirouvista, jotka ovat syrjäytyneet työmarkkinoilta. Ja juuri noilla työmarkkinoilla on naisvaltaisia aloja, joiden palkkataso on työn rasittavuuteen, koulutuksen pituuteen ja työn vastuullisuuteen nähden edelleen alhainen.

Onko se ymmärrettävä niin, että naisrintama haluaa naiset halvalla työhön, olivatpa perheiden omat toiveet mitä tahansa. Tai oikeastaan kahteen työhön joka päivä; yhteen virassa ja toiseen kotona.

Tosiasiat puhuvat toiseen suuntaan, kuten Hesarin jutussakin todettiin. Hoitovapaan päätyttyä ammattitaitoiset naiset työllistyvät hyvin. Mutta järjestelmä on edelleen se mikä on. Jos päästäisiin edes siihen, että perhe voisi halutessaan saada kotihoitoon tukea puolet siitä summasta, jolla veronmaksaja maksaa lapsen hyvästä hoidosta päiväkodissa.

Olen tähän saakka aina moittinut demareita tämän asian jarruttamisesta. Nyt on pakko todeta, että on saatu nauttia kohta neljä vuotta sinivihreää hallitusvaltaa, mutta kovin hitaita ovat herrojen ja rouvien kiireet tässäkin mallissa.

En ole eläinopin asiantuntija, mutta vanhojen koulutietojen pohjalta petoeläin käyttäytyy muistaakseni niin, että tarkkaan harkitulla ravinnolla sen raateluraivo saadaan pidettyä kurissa. Jos peto pääsee “veren makuun”, siitä tulee todella varallinen ja arvaamaton.

Hiukan tämän suuntainen tilanne on syntynyt Vanhasen, vaalirahakeskustelun ja median välille. Yleinen kansalaismielipide paheksuu ja tuomitsee esille tulleet vaalirahoituksen vilpit ja vääryydet ja on tietenkin tuomiossaan aivan oikeassa. Mutta jos Vanhanen laitetaan nyt valtakunnanoikeuteen toimistaan pääministerinä, käsitellään kyllä -sinänsä kiusallista ja murheellista - mutta kokonaisuuden kannalta melko vaatimatonta yksityiskohtaa.

Ja kuulinpa poliitikon suusta sellaisenkin kommentin, että tämä tapaus pitäisi käsitellä nopeasti pois ja laittaa sitten piste koko vaalirahakeskustelulle. Tämä tapaus voitaneen käsitellä nopeasti, mutta lause jatkuu vielä pitkään ja siksi pistekin antaa odottaa itseään.

Täytyy myöntää, että julkisuudessa olleisiin kuvauksiin Vanhasen toimista liittyy kummallisuuksia, joita on vaikea upottaa mihinkään suurempaan kertomukseen. Esimerkiksi yksinkertainen kysymys, että miksi hän ei itseään jäävännyt. Mutta rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että asiallisesti ottaen jääväys ei olisi tarkoittanut mitään. Raha oltaisiin myönnetty juuri niin kuin se on nytkin myönnetty. Mutta tietenkin vanha erottelu de juren ja de facton välillä pitää pitää mielessä.

Ongelma ja sylttytehdas on Nuorisosäätiön päässä. Sieltä on jaettu vaalitukia vastoin sääntöjä, vai pitäisikö sanoa ilman sääntöjen lupaa, mutta todennäköisesti yleisen poliittisen kulttuurin ja käytännön mukaisesti. Pelkään pahaa, että vastaavanlaisia toimintarakenteita ja -kulttuureita löytyy maastamme paljon, todennäköisesti koko ay -liikkeen perinteinen tukipolitiikka vasemmistopoliitikoille.

Käytäntö on ollut yleinen, mutta moraalisesti kestämätön, vaikka se onkin perustunut konesukseen ja yleiseen maan tapaan. Vaalirahakeskustelu ja uudet säädökset vaalirahoitukseen ovat tervetulleita, ja muuttavat käytäntöjä terveeseen suuntaan.

Vanhanen on siis toiminut yleisen poliittisen käytännön mukaisesti, mutta joutuu nyt tilille muuttuneen - ja aivan terveesti muuttuneen - poliittisen kulttuurin periaatteiden valossa.

Mutta mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Eikö tuomio anneta aina voimassaolevan lain ja lain tulkinnan mukaan. Mikä painoarvo on kansalaismielipiteellä, joka varmasti olisi tuominnut poliittiset rahoituskuviot jo aikaisemmin, jos olisi niistä tiennyt, mutta on tiennyt vasta kohun noustua. Veri tippuu pedon hampaista, mutta kenen kimppuun se päästetään? Minä haluan myös RKP:n sekä ay -liikkeen ja poliittisen vasemmiston tuet pöydälle. Sitten nähdään, mikä kytkentä julkisia palveluita koskevalla lainsäädännöllä, eläkepolitiikkaa koskevalla lainsäädännöllä ja perusturvan ja ansioturvan kehittämistä koskevalla lainsäädännöllä on vaalirahoitukseen.

Se tapa, jolla ns. sosiaalitupo jyräsi SATA -komiten työn, on vain pieni, irvokas esimerkki poliittisesta todellisuudesta.

Petoa kannattaa siis pidätellä. Vanhasta paljon suurempi saalis on vielä vapaana. Minusta on oikein, että yhteiskunnan epäkohdat nostetaan mediajulkisuuteen. Mutta median ja politiikan suhde on siitä merkillinen, että jukisuuteen nousee aina vain osa epäkohdista. Mutta tällä toimintatavalla voidaan vaikuttaa paljon yksittäisten poliitikkojen ja kokonaisten puolueiden tulevaisuuteen. Näin merkillinen on poliittinen totuus. Niin on miltä näyttää ja laitetaan näyttämään, vaikka oikea todellisuus olisi paljon mutkikkaampi.

Tästä linkistä voi lähteä liikkeelle:

http://www.ylioppilaslehti.fi/2000/03/31/suomi-pysyy-ay-liikkeen-otteessa/

Kävin viime viikolla tutussa kauppakeskuksessa Espoossa. Kävin siis syömässä kesken päivän kiireiden ja aikaa koko toimitukseen meni noin puoli tuntia. Jätin auton parkkihalliin, jossa koko ajan oli runsaasti tilaa. En tietenkään muistanut laittaa parkkikiekkoa ikkunaan, kun en ollut siihen tottunut. Ja mitä tapahtuikaan. Tuulilasissa oli maksumääräys. Yksityinen parkkifirma hoiti tehtävänsä ja otti konnan kiinni.

Heitin lapun autonpenkille ja lähdin jatkamaan töitäni. Mutta suuttumus ja kiukku nousivat pintaan. Vikahan oli tietenkin minun, mutta teinkö minä todella jotain pahaa. Olin ajattelematon ja huolimaton, mutta jotain pahaa. Mielestäni en tehnyt.

Tuli vain mieleeni vanhusten armeija, joka käy samassa kaupassa ja unohtaa parkkikiekon pois. 40 euron maksumääräys tulee varmasti ja täysin turhaan.

Kiukuissani soitin toimitusjohtajalle. Hän tietenkin pahoitteli mielipahaani, mutta puolusti sakon antamista. Jos olin ollut kiukuissani soittaessani puhelun, tunsin yllättäen raivon nousevan. Tästäkö noille 30 -vuotiaille ekonomeille palkka maksetaan.

Lähellä on siirtyminen viheliäiseen kontrolliyhteiskuntaan, jossa jokaista askelta seurataan ja jokaisesta virheestä rangaistaan. Kyse on kiusanteosta, oleellisen kadottamisesta. Mikään asia ei muutu noilla toimilla paremmaksi tai oikeudenmukaisemmaksi. Kansalaisten kiukku suuntautuu yksityisiin firmoihin ja niihin lainsäätäjiin, jotka tekivät tämän kaiken mahdolliseksi.

Ja kansa on oikeassa.